The finger of fate pushed Miss Götha Traub into Belgian Wallonia at the end of the 1930s, leaving her stranded there when, with lightning speed, the Wehrmacht occupied the country. She had come to Belgium to study the French language in its Wallonian guise, but during the war she ended up at a hospital caring for casualties, victims of the bombings and those suffering from the diseases that raged during the war. She took care of Belgian civilians, German soldiers, French and English prisoners of war, and sometimes, more rarely, slave laborers carted into service from distant places.

Götha Traub’s job was to undress the patients, wash, bandage, and medicate them, and then dress them again. During breaks in her work she tried to comfort them, to cry and laugh with them, to close their eyes when they died and fold their hands, if they had hands. While she was at it she learned languages—French, of course, but also Flemish and German, and to some extent even Russian and Polish, Yiddish, a touch of Basque, and the strongest curses in Maghreb Arabic.

“So in that sense I was successful,” she conceded to her best friend, Mrs. Kuf, in the Primula Café on Mannerheimintie, in 1952, the year of the Helsinki Olympics. “You and I made it out of that hell’s furnace alive, one of us in the heart of Europe, the other in the far north, in circumstances very different, yet nevertheless similar. I got the languages as part of the package.” She had studied for her master’s degree after peace came. “Languages breathing down my neck like the last gasps of the dying. I became a French teacher. I don’t know whether to laugh or cry.”

“Better to laugh,” said Mrs. Kuf. “Or cry for joy.”

“I don’t even remember anymore why I went to Belgium in particular to study languages,” Götha sighed. “Some finger of fate just shoved me that way, some caprice of destiny, or if those words are too lofty, too weighty to describe the meanderings of a single individual’s life, then I’ll ask what toe of chance kicked me in that direction. And when the Winter War started I couldn’t come home to Finland, so I stayed where I was, since there was still peace in Belgium.”

“Why didn’t you come back to Finland in the interim peace?” Mrs. Kuf asked. “We were waiting for you. I was terribly worried about you. We all were.”

“And I about all of you,” said Götha. “I intended to come back when the Winter War ended, but you know how I am. I was so slow and hopeless. Two months would have been enough time, but I didn’t get my bones moving, and by May it was too late. The Germans attacked Belgium, and I couldn’t get out.”

“That must have been awful,” Mrs. Kuf said.

“It was one long nightmare. But I don’t want to talk about that,” Götha said, and instead started to talk about her experiences once peace arrived:

I was living in Namur and got to know a certain Pole named Tadeusz who was a Master of Romance languages and had survived the Eisden labor camp, Miss Götha said in a cool, expressionless tone (from which Mrs. Kuf deduced that this Pole had been very close to her). We had a custom of sitting for hours nose to nose in a tavern known as the King’s Jester drinking a beer called Namur Pale and talking about this or that. We were sitting there on the eighth of May, which happened to be the first anniversary of the German surrender, and, fittingly, a Saturday. We were recounting to each other and to ourselves the funny side of our experience of the horrors of war. We got rather quiet when the laughter caught in both our throats, then changed to the most general of subjects such as the significance of literature in nurturing the will to live. As was my habit I talked myself into a heat on the subject, and felt almost dizzy. When I finally finished speaking, Tadeusz, who had been listening somewhat impatiently, said:

“Now that we’ve thoroughly worked over the importance of literature and the weight of the printed word, it occurs to me that it’s a topic that can be also be examined from a more physical and dare I say quantitative standpoint.”

He filled his pipe slowly, with excruciating care, while I waited. Finally, he spoke:

“Before the wars I had a friend named Traugutt Chalupiec, a Pole like me, who was a Doctor of Natural Science and had also garnered some acclaim as a translator. This Chalupiec was crazy about old books, unlike his wife. They lived in a small apartment in an old house in the town of Poznan. Their children had already flown off into the world, but he had filled the space left by their departure with shelves full of books, some climbing up the walls, others rising from the middle of the floor in narrow rhomboidal towers that reached nearly to the ceiling. Above them all was a set of shelves that hung freely from hooks attached to the rafters where the doctor kept his oldest books, the rarities that he valued highly but seldom used, books his wife particularly hated because there was no way to dust them except to climb to the top of a rickety stepladder, risking her very life.

She was also galled by her husband’s habit of buying very old books that he thought of as finds and lugging them home. She thought that this bibliomania of his was a burden to the family finances. Money was needed for their son’s studies and their daughter’s wedding expenses and other costs measurable in cash of which the doctor, self-centered as he was, took not the slightest notice.

In the summer of nineteen thirty-eight, Dr. Chalupiec went as a representative of the Poznan Natural Scientific Society to a seminar organized in Krakow with the theme “Know Your Birds in Polish.” The purpose of the seminar was to bring the Polish bird list up to date by translating the most current foreign names of birds into Polish and correcting the taxonomically heretical names on the list. Doctor Chalupiec set off on his journey glowing with enthusiasm, because the study of the history of Polish taxonomy was his particular passion.

The free time he had in Krakow the doctor spent hunting for rarities in the antiquarian bookstores along the Grodzska pedestrian street and the makeshift bukinista stalls in the courtyard gateways of the buildings around the old marketplace. Breathing in the dust of decades and centuries, the doctor greedily fingered and flipped through history books, encyclopedias, natural science textbooks and annuals, colorful, oversized engravings of tropical animals and plants, old maps . . .

He was surprised by the large number of Jewish books, which were in Yiddish or Hebrew, printed with letters that bore the weight of thousands of years, the shape of their lines reminiscent of swords and daggers, scythes and sickles, which the doctor could not interpret. On a rack of old postcards were Hanukkah cards, color pictures of children spinning a dreidel, the same letters hanging over them.

Like the sword of Damocles, the doctor thought, even if the words and sentences formed by these letters were meant to be happy greetings from the world of childhood.

At one of the antiquarians’ stalls next to the market square the doctor found two volumes of Alfred Brehm’s marvelously illustrated Tierlieben, or Life of Animals, as well as a 120-year-old Latin–Polish dictionary. He was thrilled, particularly about the Tierlieben, which he had wished for all his life, and after some quietly firm dickering he bought both of them. He reckoned he’d got himself a good bargain.

His feet carried him in due time through the door of the next antiquarian and halfway up a shelf ladder until his eyes were level with the second shelf from the top. There, to his joy, he found Samuel-Bogumil Linde’s Slownik jezyka polskiego, a Polish dictionary, one of the first of its kind, printed in Warsaw in 1807, which he’d dreamed of having since he was a child. Three of the six volumes were for sale. He bought them and vowed that he would acquire the other three before he died, or perhaps afterward.

He hauled his heavy purchases back to the Karykatura traveler’s home, where, as night fell, overcome by an odd sort of ecstasy and bathed in the weak light of the reading lamp, he examined his treasures until he fell asleep in the midst of his reading, a happy smile on his dust-dried lips.

When the seminar ended, the doctor toted his things to the train like a worker ant; his back and arms ached but he was as excited as a little boy, and also a little afraid. When he got back to Poznan he left his load of books in a locker at the train station because he didn’t yet have the courage to show his purchases to his wife. It wasn’t until the following Sunday, when his wife was at church for morning Mass, that he smuggled the books home.

The doctor moved several volumes of poetry by Slovack and Krasinski from a ceiling shelf and hid them in the cellar, replacing them with the books he’d bought. He changed the places of some of the other books as well, hoping that his wife wouldn’t notice the new books, at least for a little while.

But his wife had learned to expect just this sort of thing, and as soon as she got back from church she saw the changes to the uppermost shelf, noticed the new books there, and put two and two together.

Mrs. Chalupiec expressed her anger at this splurge of her husband’s more vehemently than usual. She was particularly offended by the fact that he had tried to put one over on her in such a rudimentary manner. After raging at him for a time she burst into tears and rued the day she’d turned down a chance to marry the bricklayer Zartownis, even if he did drink every weekend and turn hard when he was drunk, since empty bottles were easily discarded and bruises could be covered up, while the spiritual weight of books slipped into the house under false pretenses was enough to crush a person. She cursed her husband and his pathological mania for collecting and wished in hindsight that a cat had scratched his eyes out when he was a child so that he never could have learned to read.

Mrs. Chalupiec threatened to leave her husband. The doctor took the threat calmly; she had threatened to leave before, but had always calmed down once her rage had passed. This time, however, she was fed up, and made the threat real, leaving just like that a couple of days later on a train to Masovia, where her sister lived.

Doctor Chalupiec was sorry to see her go, but he took it like a man—he did have his new books to keep him company, after all.

After just a few days the daily chores that his wife had always taken care of without complaint started to become burdensome and eventually overwhelming for the doctor and he decided to call her and ask her to come back. She told him she was ready to come home on the condition that he found some way to bring as much money into the house as he had spent on books in Krakow. His son was once again penniless, his daughter’s wedding day was approaching, and his wife, too, needed a new dress for the festivities. It was up to him, and no one else, to choose what, if anything, was to become of them.

Doctor Chalupiec vowed to mend his ways. No more would he waste a single zloty on old books, from that day forward. Instead he would buy a bottle of Wyborowa  every weekend.

Wearied but relieved, the doctor procured translation work and took on extra teaching hours. With a heavy heart he sold his Slovack and Krasinski and a valuable first edition of a Sienkiewicz novel to the antiquarian’s at a discount, fought off the urge to buy something else to replace it, and sent the money to his wife in Masovia. She gradually relented and promised to come home. She still had to help her sister with the cherry picking, then she would be ready to return.

Doctor Chalupiec was sitting at his desk working on an English translation of a monograph on the subject of “The Polish Cochineal” by his colleague at Poznan University, Antoni Jakubski, when he noticed a spider’s web on the highest bookshelf. His interest was aroused, and he climbed the ladder to examine the web and determined that it was of an unusual construction: two of the sectors of its wheel were missing their circular threads, leaving a free radius thread between them that led from the center of the web straight to the spider’s nest, which was at the lower edge of the web and partly behind it. A housefly was stuck to the web and the spider had wrapped several threads around it.

A garden spider-type, a sector spider! he deduced, and reached for his arachnid handbook, but the book was behind the spider web, out of reach, and he didn’t want to break the web. The weaver of the web was nowhere to be seen, hiding in its woven nest and not likely to come out until nighttime.

Doctor Chalupiec was a single-minded and thorough man of action. He walked briskly to the university library, hunted down a field guide to arachnids, and immersed himself in comparisons of spiders.

It must have given the fly a fatal bite, tied it up with a few threads of spider’s silk, then hidden away in its nest to wait for nightfall, when it would swaddle its prey in silk and carry it back to the nest to enjoy straight from the package, Doctor Chalupiec muttered, engrossed. Most likely of the genus Zygiella, although it might be Calyptrata, or Keyserlingi. Or perhaps a wasp spider that had wandered indoors!

The doctor was excited by this deduction, as such varieties of spider weren’t normally seen in Poland. But you never knew; it was a restless time, odd populations moving from place to place—why not spiders as well? If his book spider came from southern Europe, or India, or belonged to an entirely new, previously unknown genus, it would be a small arachnological sensation.

He decided to waste no time in taking some photos of the spider’s web. He would try using a magnesium flash to capture the spider itself on film that very night.

Walking home from the library it occurred to Doctor Chalupiec that a new zygiella needed a new name. He stopped in at a favorite students’ tavern, ordered a pint of beer, and thought for a long time about a fitting name. Zygiella polonica? Zygiella posnaniensis? Zygiella chalupieciensis!

When the doctor reached home his wife was already there. She had come on the morning train, glowing with good feeling and forgiveness and wishes for a better future. To show her goodwill she had decided that the first thing she would do was to clear away the dust from the hated Krakow book acquisitions. As he stepped through the door into his study, the doctor saw his wife standing on the top step of the ladder. Her duster was moving toward the zygiella’s web. He let out a cry of alarm. His wife took a fright from his shriek, lurched on the top of the ladder, and took hold of the bookshelf for support. The doctor rushed to hold the ladder, his wife lost her balance and put all her weight on the shelf, which came loose from its hooks on one end, and the heavy books came sliding out and fell on the doctor as he heroically attempted to hold the ladder upright and thus failed to cover his head. The first volume of Bogumil Linde’s Polish-language encyclopedia (abakus–gulasz) hit his head with a thump, he let go of the ladder, his wife hung by both hands from the end of the shelf with just one foot still on the ladder, the shelf came away from its supports, its sharp edge struck Doctor Chalupiec in the temple and knocked him unconscious, the ladder fell sideways, and his wife leaped quickly free and flopped straight onto the sofa.

The doctor was rushed to the hospital, unconscious and bleeding profusely. His wife came through with a few bangs and bruises and the fingernails pulled out of two of her fingers.

The doctor lay at the brink of death, but then he didn’t die. The hospital said that the sharp edge of the shelf had dented the bone at his temple and damaged his hippocampus, which is located inside the temporal lobe, near the ear. This little organ happened to be a part central to the memory of any person, including Doctor Chalupiec.

Before the doctor had returned home the neurologist took Mrs. Chalupiec aside and urged her to prepare herself for the fact that her husband’s memory would be but a memory of its former self. He had lost his ability to read or write. There was a possibility of small improvement, but any hope she had for a complete return of memory should be laid to rest.

With this provision, Doctor Chalupiec was allowed to go home. He knew he was at home but he didn’t enjoy being in his study anymore. He didn’t understand why the room was full of books—large books, small books. The kitchen had never been particularly familiar to him. He moved into the bedroom to live. He felt comfortable there.

Naturally he couldn’t continue his work at the university, or anywhere else. He slept for most of each day. When he wasn’t sleeping he stared at the ceiling slowly eating Masovian cherries and spitting the pits at the ceiling lamp. And in that posture he passed the time, suffering from both anterograde amnesia—the inability to remember going forward, causing an insurmountable difficulty in learning new things and committing them to memory; and retrograde amnesia—the inability to remember going backward, causing difficulty remembering events prior to the point at which the weight of words fell on top of him.

Doctor Chalupiec was blissfully ignorant of the fact that he had damaged his hippocampus and was happily unable to store any memory of the episode or any semantic or, to any great extent, declarative memories. Professor Jakubski tried patiently to explain his condition to him, but his episodic memory was an immediate obstacle, and he didn’t recognize the professor.

Don’t talk nonsense young man, the doctor said to the professor. Any child can see that Rubinstein plays Chopin better than Paderewski.

Doctor Chalupiec tired of lying on his back and staring at the ceiling, however. He wanted to go out, he longed for the bustle of the city. That was generally considered a good sign. He was taken here and there in town: to the Old Town, to Kierskie Lake, to Wilson Park and its famous Palm Gardens.

He seemed to enjoy these trips, asking about everything between heaven and earth like an eager child, but in the evening he didn’t remember anything at all about his day. In spite of this, and because he demanded to be allowed to go out alone, he was considered alert enough to move about town unaccompanied. This judgment was proved mistaken. The same cursed scar on his hippocampus that was the cause of the doctor’s lapsed memories also scrambled his cognitive map considerably. He started getting lost in even the most familiar locales and his wife had to come and get him from all sorts of places, often used bookstores that he’d wandered into without knowing where he was or what he was looking for. Sometimes he would be sitting on a shop stool crying like a child, the booksellers comforting him and offering him hot cocoa.

Mrs. Chalupiec was greatly saddened by her husband’s condition. She began to think that she was at least indirectly responsible for the doctor’s lost happiness. She had, after all, cursed her husband and his old books aloud and wished that a cat had clawed his eyes out. She deeply regretted her curse, thought it a sin, and went to confess it so frequently that her confessor, Pater Witold, scolded her for the sin of self-aggrandizement and forbade her to come again until she had some other sins on her conscience than a curse let fall in anger.

She had faith in the priest and stopped coming to confession, but nevertheless prayed fervently for her husband’s recuperation.

And soon it seemed that her prayers were heard. The doctor didn’t recover, it’s true, but nevertheless something happened that could in good faith be considered a small miracle: the doctor’s son Matek was gathering the books that had fallen from the highest shelf and packing them into cardboard boxes to cart them to the antiquarian’s when he found among the pages of a heavy Latin – Polish dictionary a four-sheet series of stamps printed in Galicia under the Austro-Hungarian occupation and depicting the Emperor Franz Josef, his family, and a slew of Austria’s Hapsburg forefathers. Young Chalupiec recognized the stamps’ value, which, unlike that of the dictionary, was measurable in cash and could be sold at auction. The stamps were rare enough to procure for the doctor and his family a tidy sum with which the doctor and his wife could more or less get by, the son could pay his debts, and the daughter could finance a respectable wedding.

Most of the rarities among the doctor’s books were put up for sale, but on close examination of each volume it was found that there were none of any value. The bloody second volume of Linde’s dictionary Mrs. Chalupiec burned in a bonfire in the courtyard of the house. As the book slowly withered in the flames she pronounced her curse three times backwards, spit three times thrice, and made five backward signs of the cross. She thus broke the curse and could live the rest of her days with an untroubled mind.

For something to do, Doctor Chalupiec started raising fish and lizards. The empty bookshelves were dragged out to the yard and in their place he bought aquariums and terrariums. He gave the fish and lizards the names of Polish kings and queens: Boleslaus the Brave, Mieszko the First, Anna Jagiellon, August the Strong, and the like. The ugliest fish he gave the names of the nobles of the Swedish House of Vasa. The largest, reddish goldfish, a ruby tetra, was named Stephen Báthory, and its wife was Anna. The doctor remembered every noble fish and lizard by sight and by name, the neurologist who treated him wrote a scientific article about him, and Professor Jakubski was overjoyed by the improvement in his former colleague’s anterograde amnesia and hoped that the doctor would soon be well enough to continue his English translation of the book on the cochineal louse. Mrs. Chalupiec spoke of a miracle and tired Father Witold with detailed descriptions of her husband’s fish and lizard populations.

This idyll lasted for one year. It ended in September of 1939, when Germany attacked Poland and Poznan was made a part of the Reich and became Posen. In November, just after the first frost, Doctor Chalupiec was riding the tram to the Park Solacki pond to buy some sticklebacks from the little boys there for his aquarium, whose entire Jagiellonian dynasty had died of hunger for lack of appropriate dry flake food. A German patrol stopped him in the middle of his purchase. The doctor did not have any identification papers with him and couldn’t remember his name or address but instead in his panic recited a long list of Polish kings. This angered the Germans, and since the doctor had also grown a longish beard, they decided that he was a Jew and arrested him and took him to a Polish school for the blind that had been shut down, where dozens of Jewish families were awaiting transport to the east, to the German General Government in Warsaw or Lublin, from there to the camps, and from the camps . . .?

“That is the last that was seen of Doctor Traugutt Chalupiec; nothing more was ever heard from him,” said Master of Romance Languages Tadeusz, and blew on the bowl of his pipe.

“What a sad ending,” said Mrs. Kuf, and wiped her nose.

“Isn’t it?” said Miss Götha Traub. “Tadeusz saw that I was crestfallen and tried to console me.”

“Since Chalupiec was apparently not mentioned in any lists of the dead by name he might very well still be alive,” he said, taking my hand. And though neither of us believed that possibility, we ordered another Namur Pale and tried to be glad that we, at least, had survived.

©Daniel Katz and WSOY. “Sanojen paino,” from Berberileijonan rakkaus (Helsinki: Werner Söderström Corporation, 2008). Published by arrangement with Werner Söderström Ltd. (WSOY). Translation ©2014 by Lola Rogers. All rights reserved.

Kohtalon sormi oli töykkinyt neiti Götha Traubin kolmekymmentäluvun lopulla Belgian Valloniaan, ja sinne hän jäi mottiin kun Wehrmacht salamannopeasti miehitti maan. Hän oli tullut opiskelemaan ranskaa vallonialaisessa pullotuksessa, mutta sodan aikana hän joutui sairaaloissa hoitamaan haavoittuneita, pommitusten uhreja ja sodan aikana riehuvien sairauksien tartuttamia. Hän hoiti belgialaisia siviilejä, saksalaisia sotilaita, ranskalaisia ja englantilaisia sotavankeja ja joskus, harvemmin, työpalvelukseen kaukaa kärrättyjä pakkotyöorjia.

Götha Traubin tehtävänä oli riisua ja pestä, sitoa, lääkitä ja pukea, tehtäviensä lomassa hän yritti lohduttaa potilaita, itkeä ja nauraa heidän kanssaan, sulkea heidän silmänsä heidän kuollessaan ja ristiä heidän kätensä, jos heillä niitä oli. Samalla hän oppi kieliä, ranskaa tietysti, mutta myös .aaminkieltä ja saksaa, jonkin verran venäjää ja puolaakin, jiddis hiä, hitusen baskia ja pahimmat Maghrebin arabialaisten kirosanat.

Niin että siinä mielessä minua onnisti, myönsi neiti Götha Traub parhaalle ystävälleen rouva Ku- ˇlle Primulan kahvilassa Mannerheimintiellä olympiavuonna viisikymmentäkaksi.

Me olemme selviytyneet hengissä sodan helvetinpätsistä, hän sanoi, toinen Euroopan sydämessä, toinen kaukana pohjoisessa, hyvin erilaisissa, mutta silti samankaltaisissa olosuhteissa.

Saman paskakulttuuri-Euroopan häpeällisessä konkurssissa, sanoi rouva Kuf, saman barbaari-Euroopan infernaalisessa komediassa.

Kielet sain kaupanpäällisiksi, sanoi Götha, joka oli ehtinyt rauhan tultua opiskella maisteriksi. Ne hengittivät niskaani kuin kuolevien viimeiset huohotukset. Minusta tulee ranskankielen lehtori. En tiedä itkeäkö vaiko nauraa.

Nauretaan mieluummin, sanoi rouva Kuf, tai itketään ilosta.

En enää edes muista miksi lähdin juuri Belgiaan kieltä oppimaan, huokasi Götha. Joku kohtalon sormista minut sinne tuuppi, vaiko sallimuksen oikku, tai jos nuo ovat liian kopeita ilmaisuja, liian painavia sanoja yhden ainoan yksilön elämänkiemuroita kuvaamaan, kysyn: mikä sattuman varvas minua potki siihen suuntaan? Ja sitten syttyi talvisota, enkä voinut päästä koto-Suomeen, joten jäin sinne missä olin kun siellä vielä oli rauha.

Mikset tullut Suomeen välirauhan aikana? kysyi rouva Kuf, me odotimme sinua, minä olin kamalan huolissani sinusta, me kaikki olimme.

Ja minä teistä, sanoi Götha. Kun talvisota päättyi aioin palata, mutta tunnethan sinä minut, olen niin hidas ja saamaton, kaksi kuukautta olisi ollut aikaa, mutta en saanut luitani liikkeelle, ja sitten toukokuussa oli jo myöhäistä. Saksalaiset hyökkäsivät Belgiaan, en enää päässyt pois.

Sen on täytynyt olla kauheata, sanoi rouva Kuf. Yhtä pitkää painajaista se oli, mutta en halua puhua siitä, sanoi Götha ja alkoi sen sijaan kertoa mitä oli rauhan tultua kokenut.

Namurin kaupungissa tutustuin Eisdenin työleiristä hengissä selvinneeseen puolalaiseen romanisten kielten maisteriin, yhteen Tadeusziin, kertoi neiti Götha viileän ilmeettömästi (mistä rouva Kuf päätteli että tämä puolalainen eräs oli ollut hänelle hyvinkin läheinen). Meillä oli tapana istua tuntikausia nenäkkäin »Kuninkaan narri» -kapakassa juomassa »Namurin vaaleaa» -nimistä olutta, puhumassa niitä näitä. Siinä me istuimme myös toukokuun kahdeksantena, joka sattui olemaan Saksan antautumisen ensimmäinen vuosipäivä ja sopivasti lauantai. Me kerroimme toisillemme ja itsellemmekin kokemamme sodan kauheuksien huvittavia puolia. Me hiljenimme melko pian kun nauru takertui kummankin kurkkuun, minkä jälkeen siirryimmekin yleisluontoisimpiin aiheisiin, kuten hyvän kir jallisuuden merkitykseen elämänhalun ruokkijana. Tapani mukaan minä puhuin aiheesta itseni lämpimäksi, melkeinpä pyörryksiin. Kun sitten viimein vaikenin, sanoi Tadeusz, joka oli kuunnellut minua vähän kärsimättömänä:

Kun tässä nyt on kovasti jauhettu kirjoitetun sanan tärkeydestä ja painoarvosta, tulee mieleeni että asiaa voidaan tarkastella fyysisemmästä ja sanoisinko kvantitatiivisemmasta näkökulmasta.

Sellaisen aloituksen jälkeen minä vaikenin ja odotin että hän jatkaisi. Hän täytti piippunsa hitaasti ja ärsyttävän huolellisesti ennen kuin alkoi kertoa:

Ennen sotia minulla oli ystävä, luonnontieteilijä Traugutt Chalupiec, puolalainen hänkin, kääntäjänäkin mainetta niittänyt tohtorismies. Tämä Traugutt oli hulluna vanhoihin kirjoihin, toisin kuin vaimonsa. He asuivat pienissä tiloissa vanhassa talossa Poznanin kaupungissa. Lapset olivat jo lentäneet maailmalle, mutta heidän jättämänsä tyhjiön oli mies täyttänyt kirjahyllyillä, joista toiset kiipesivät seiniä ylös, toiset taas kohosivat keskeltä lattiaa kapeina särmiön muotoisina hyllytorneina lähes kattoon. Kaikkein ylimpänä roikkui vapaasti koukuilla kattoon kiinnitettyjä hyllyköitä, joissa tohtori piti vanhimpia kirjojaan, harvinaisuuksia, joita hän hartaasti arvosti mutta harvemmin käytti ja joita vaimo erityisesti inhosi, koska niihin ei yltänyt pölyjä pyyhkimään muuten kuin kiipeämällä henkensä kaupalla kiikkerien A-tikkaiden ylimmille askelmille.

Vaimoa sapetti muutoinkin tohtorin tapa ostella ja raahata kotiinsa ikivanhoja kirjoja, jotka tohtorin mielestä olivat löytöjä. Vaimon mielestä hänen miehensä bibliomania rasitti perheen taloutta. Rahaa tarvittiin pojan opiskelun ja tyttären häiden kustantamiseen ja muihin suoraan rahassa mitattaviin menoihin, joista tohtori itsekeskeisenä ihmisenä ei piitannut vähimmäsäkään määrin.

Kesällä kolmekymmentäkahdeksan tohtori Chalupiec osallistui Poznanin luonnontieteellisen seuran edustajana Krakovassa järjestettävään seminaariin, jonka teemana oli »Tunne lintusi puolaksi». Seminaarilla pyrittiin puolankielisen lintunimistön saattamiseen ajan tasalle puolantamalla viimeisimmätkin vieraskieliset nimet ja korjaamalla taksonomisesti vääräoppisia nimiä. Tohtori Chalupiec lähti matkaan innosta hehkuen, hänen intohimosa sattui nimittäin olemaan juuri puolankielen eläinnimistön historian tutkimus.

Vapaa-aikansa tohtori käytti tarkkaan kirjaharvinaisuuksien metsästykseen Krakovan antikvariaateissa Grodzskan kävelykadun varrella ja vanhaa toria ympäröivien talojen porttikäytäviin kyhätyissä bukinistien kojuissa. Vuosikymmenien ja -satojen pölyjä hengittäen tohtori sormeili ja selaili ahneesti historiankirjoja, ensyklopedioita, luonnontieteiden oppikirjoja ja vuosikirjoja, suurikokoisia värikkäitä plansseja trooppisista eläimistä ja kasveista, vanhoja karttoja…

Hänet yllätti juutalaisten kirjojen suuri määrä, ne olivat jiddishin- tai hepreankielisiä, painettu tuhansien vuosien painoisilla kirjaimilla, joiden viivat muistuttivat muodoltaan miekkoja ja tikareita, toiset viikatteita ja sirppejä, ja joita tohtori ei osannut tulkita. Postikorttitelineessä oli chanukapyhän juhlakortteja, värikkäitä kuvia lapsista pyörittämässä pikkuhyrriä, lasten yläpuolella roikkui samanlaisia kirjaimia.

Kuin Damokleen miekat, ajatteli tohtori, olkoonkin että noiden kirjainten muodostamat sanat ja lauseet oli tarkoitettu iloisiksi tervehdyksiksi lasten maailmasta.

 

Yhdestä torinlaidan antikvariaatista tohtori Chalupiec sitten löysi kaksi nidettä Alfred Brehmin upeasti kuvitettua »Eläinten elämää» sekä satakaksikymmentä vuotta vanhan latina–puola-sanakirjan. Hän oli haltioissaan, varsinkin Brehmin »Tierlebenistä », jota hän oli koko elämänsä halajanut, ja tingittyään hillityn tiukasti hän osti kirjat. Hän arveli tehneensä hyvän kaupan.

Hänen jalkansa veivät hänet omia aikojaan seuraavaan antikvariaatin ovesta sisään ja kipusivat hyllytikkaiden puoliväliin, niin että hänen silmänsä olivat viimeistä edellisen hyllyn kohdalla. Sieltä hän riemukseen löysi Samuel-Bogumil Linden »Slownik jezyka polskiegon», puolankielen sanakirjan, ensimmäisen lajiaan, vuonna _            _ Varsovassa painetun, josta hän oli jo lapsena uneksinut. Kuusiosai sesta teoksesta oli myynnissä kolme, hän osti ne ja vannoi vielä hankkivansa loput kolme ennen kuolemaansa, tai vaikka sen jälkeenkin.

Hän raahasi raskaat löytönsä matkustajakoti Karikatyraan, missä hän yön tultua oudon hekuman vallassa ja heikon lukulampun valossa tutustui aarteisiin, kunnes nukahti kesken lukemisen onnellinen hymy pölystä kuivilla huulillaan.

Seminaarin päätyttyä hän retuutti tavaransa junalle kuin työmuurahainen, hänen selkäänsä ja käsivarsiaan särki, mutta hän oli innoissaan kuin pikkupoika, ja samalla vähän peloissaan. Saavuttuaan Poznaniin hän jätti kirjataakan rautatieaseman säilöön, sillä hän ei vielä uskaltanut näyttää hankintojaan vaimolleen. Vasta seuraavana sunnuntaina, kun vaimo oli kirkossa aamumessussa, hän salakuljetti kirjat kotiinsa.

Tohtori siirsi kattohyllyltä useita niteitä Slovackin ja Krasinskin runoteoksia, piilotti nämä kellariin ja pani tilalle Krakovasta tuodut kirjat. Hän sekoitti muutenkin kirjojen paikkoja hyllyillä toivoen ettei vaimo huomaisi muutosta, ainakaan vähään aikaan.

Mutta vaimo oli osannut odottaa juuri jotain tällaista ja heti kirkosta tultuaan hän huomasi muutokset ylimmällä kirjahyllyllä, äkkäsi sieltä uudet kirjat ja tajusi yhteyden.

Rouva Chalupiec ilmaisi suuttumuksensa miehen törsäilystä tavallista voimallisemmin. Häntä loukkasi erityisesti se että tohtori oli yrittänyt vetää hän tä nenästä niin alkeellisella tavalla. Raivottuaan aikansa vaimo puhkesi itkuun ja katui ettei ollut suostunut vaimoksi muurarimestari Zartownisille, sillä vaikka tämä ryyppäsi joka viikonlopun ja juodessaan räyhäsi, niin tyhjistä pulloista pääsi helposti eroon ja mustelmia oli helppo peittää, kun taas petoksella kotiin ujutettujen kirjojen henkinen paino oli musertava. Rouva Chalupiec kirosi miehensä ja hänen sairaalloisen keräilyvimmansa ja toivoi taannehtivasti, että kissa olisi puhkaissut miehen silmät jo lapsena niin ettei tämä olisi koskaan oppinut lukemaan.

Rouva Chalupiec uhkasi jättää miehensä. Tohtori suhtautui uhkaukseen tyynesti, vaimo oli ennenkin uhannut lähteä, mutta oli aina aikansa rähjättyään rauhoittunut. Täällä kerralla vaimo oli saanut kyllikseen, hän teki uhkauksestaan totta ja lähti kuin lähtikin parin päivän päästä junalla Masoviaan siskonsa luokse.

Tohtori Chalupiec oli vaimonsa lähdöstä pahoillaan, mutta kesti sen kuin mies, olihan hänellä seuraa uusista kirjoistaan.

Jo muutaman päivän kuluttua arkiset askareet, jotka vaimo aina hoiti nurkumatta, alkoivat käydä tohtorille rasittaviksi ja lopulta ylivoimaisiksi, ja hän päätti soittaa vaimolleen ja pyytää tätä palaamaan. Vaimo ilmoitti että hän oli valmis tulemaan kotiin sillä ehdolla että tohtori jollain keinoin hankkisi talouteen saman verran rahaa kuin oli kuluttanut Krakovassa kirjoihin. Perheen poika oli taas rahaton, tyttären häät lähestyivät, vaimokin tarvitsi uuden juhlamekon. Nyt riippui tohtorista, ja vain hänestä, tulisiko yleensä mistään enää mitään.

Tohtori Chalupiec vannoi parantavansa tapansa. Hän ei tästälähin uhraisi zlotyakaan vanhoihin kirjoihin, sen sijaan hän joka viikonlopuksi hankkisi pullon Wyborovaa.

Tympääntyneenä mutta samalla helpottuneena tohtori hankki itselleen ylimääräisiä opetustunteja ja otti vastaan käännöstöitä. Raskain sydämin hän möi Slovackinsa ja Krasinkinsa ja arvokkaan Sienkieviczin romaanin ensipainoksen antikvariaattiin törkeään alihintaan, torjui halunsa ostaa jotain muuta tilalle ja lähetti rahat vaimolleen Masoviaan. Vaimo leppyi vähitellen ja lupasi palata kotiin. Hän auttaisi vielä siskoansa kirsikoiden poiminnassa, sen jälkeen hän olisi valmis kotimatkalle.

Tohtori Chalupiec istui työpöytänsä ääressä englannintamassa kollegansa Poznanin yliopiston professorin Antoni Jakubskin käänteentekevää monogra ˇaa aiheesta »Puolalainen kokenillikirva», kun hän huomasi ylimmällä kirjahyllyllä hämähäkinverkon. Hänen mielenkiintonsa heräsi, hän nousi tikkaille tarkastamaan verkkoa ja totesi että kyseessä oli rakenteeltaan outo ratasverkko: kahdesta sektorista puuttui kehälangat, näiden välinen sädelanka oli vapaa, ja se johti verkon keskustasta suoraan hämähäkin seittipesään verkon alareunalla ja osittain sen takana. Verkkoon oli takertunut huonekärpänen, jonka ympärille hämähäkki oli käärinyt muutaman seittilangan.

Ristihämähäkin heimoa, sektorihämppy! arvioi tohtori ja ojensi kätensä kohti araknologian käsikirjaa, mutta kirja oli hämähäkinverkon takana ulottumattomissa, eikä tohtori halunnut rikkoa verkkoa. Verkon kutojaa ei näkynyt, se oli piilossa seittipesässään ja tulisi sieltä ulos ehkä vasta yöllä.

Tohtori Chalupiec oli itsepäinen ja perusteellinen toiminnan mies. Hän käveli reippaasti yliopiston kirjastoon, etsi käsiinsä alan käsikirjan ja syventyi hämähäkkien vertailuun.

 

Seolisiispurrutkärpäsenkuoliaaksi, sitonutsenmuutamalla seitillä, mennyt pesäänsä luuraamaan, yöllä vasta se ympäröisi saaliinsa seittikääröllä ja veisi pesäänsä nauttiakseen sen suoraan paketista, mutisi tohtori Chalupiec keskittyneesti. Luultavasti heimoa zygiella, mutta voisi se olla myös calyptrata tai keyserlingi. Tai jopa sisätiloihin eksynyt ampiaishämähäkki!

Tohtori innostui päätelmästään, sillä noita lajeja ei normaalisti esiintynyt Puolassa. Mutta mistä sen tiesi, aika oli levotonta, outoa väkeä liikkui paikasta toiseen, miksei sitten hämähäkkejäkin. Jos hänen kirjahämynsä olisi kotoisin Etelä-Euroopasta tai Intiasta, tai ehkä kuului kokonaan uuteen, toistaiseksi tuntemattomaan heimoon, olisi se pienoinen araknologinen sensaatio.

Tohtori Chalupiec päätti mitä pikimmin valo kuvata hämähäkinverkon. Yöllä hän magnesiumsalaman valossa yrittäisi vangita itse hämähäkin ˇlmille.

Kävellessään kirjastosta kotiin hän keksi että uudelle zygiellalle oli annettava nimikin. Hän poikkesi ylioppilaiden suosimassa kapakassa, tilasi tuopin olutta ja mietti pitkään sopivaa nimeä. Zygiella polonica? Zygiella posnaniensis? Zygiella chalupieciensis!

Kun tohtori tuli kotiin oli vaimo jo siellä. Hän oli tullut aamujunalla. Hän uhosi hyvää mieltä ja anteeksiantoa ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hyvää tahtoa osoittaakseen hän päätti ensi töikseen pyyhkiä pölyt vihaamistaan Krakovan kirjalöydöistä. Astuessaan työhuoneensa kynnyksen yli tohtori näki vaimonsa seisomassa tikkaiden korkeimmilla askelmilla. Pölyhuiska lähestyi zygiellan verkkoa. Tohtori päästi hätääntyneen huudon. Vaimo peläsyi rääkäisyä, horjahti ja otti tukea hyllystä, tohtori syöksyi tikkaita pitelemään, vaimo menetti tasapainonsa ja nojasi koko painollaan hyllyyn, jonka toinen pää irtosi koukuistaan, raskaat kirjat lähtivät luisuun ja putosivat tohtorin päälle, joka sankarillisesti yritti pitää tikkaita pystyssä eikä ehtinyt suojata päätään käsillään. Bogumil Linden puolankielen ensyklopedian ensimmäinen osa (abakus–gulasz) tömähti hänen päähänsä, hän irroitti otteensa tikkaista, vaimo roikkui käsillään hyllyn päästä vain toinen jalka askelmalla, hylly irtosi kokonaan kannattimistaan, sen terävä reuna osui tohtori Chalupiecia ohi moon ja vei häneltä tajun, tikkaat kaatuivat sivuittain, vaimo hyppäsi vauhdissa pois ja mätkähti suoraan sohvan päälle.

Tohtori kiidätettiin tajuttomana ja verta vuotavana sairaalaan. Vaimo selvisi kolhuilla ja mustelmilla, kahdesta sormesta oli kynsi irronnut.

Tohtori käväisi kuoleman partaalla, mutta ei sitten kuollutkaan. Sairaalassa todettiin että terävä hyllynreuna oli painanut hänen ohimoluunsa sisään vaurioittaen hippocampusta eli aivotursoa, joka sijaitsee temporaali- eli ohimolohkojen sisäosissa korvien lähellä. Tällä pienellä elimellä sattui olemaan keskeinen osa ihmisen, siis myös tohtori Chalupiecin muistitoiminnoissa.

Ennen tohtorin kotiuttamista neurologi vei rouva Chalupiecin syrjään ja kehotti rouvaa valmistautumaan siihen että hänen miehensä muisti olisi vain muisto entisestään. Tohtori oli menettänyt luku- ja kirjoitustaitonsa. Pientä paranemista saattoi tapahtua, mutta toiveet muistin täydellisestä palautumisesta rouva saattoi haudata.

Näillä eväillä tohtori Chalupiec päästettiin kotiin. Hän tiesi olevansa kotonaan, mutta hän ei enää viihtynyt työhuoneessaan. Hän ei ymmärtänyt miksi hänen huoneensa oli täynnä kirjoja, suuria ja pieniä. Keittiö ei ennestäänkään ollut hänelle erityisen tuttu. Tohtori asettui makuuhuoneeseen asumaan. Siellä hän viihtyi.

Tohtori ei tietenkään voinut jatkaa työtään yli opistossa, eikä muuallakaan. Hän nukkui suurimman osan vuorokaudesta. Jos hän ei nukkunut hän makasi, katseli kattoon ja söi hitaasti masovialaisia kirsikoita joiden kiviä hän sormiensa välistä ammuskeli kohti kattolamppua. Siinä asennossa hän kulutti aikaansa potemalla sekä anterogradista amnesiaa eli eteenpäin ulottuvaa muistamattomuutta, mikä tarkoitti ylitsepääsemättömiä vaikeuksia uusien asioiden oppimisessa ja muistiinpainamisessa, että retrogradista amnesiaa eli taaksepäin ulottuvaa muistamattomuutta, mikä tarkoitti vaikeuksia muistaa tapahtumia ennen ajankohtaa jolloin sanojen paino putosi hänen päälleen.

Tohtori Chalupiec oli autuaasti tietämätön siitä että hänen vioittunut hippocampuksensa ei enää tyydyttävästi pystynyt säätämään hänen episodista muistiaan eikä semanttista eikä liioin deklaratiivista muistiaan. Professori Jakubski yritti kärsivällisesti selittää Chalupiecille tätä asiantilaa, mutta tohtorin episodinen muisti teki heti tenän, eikä hän tunnistanut professoria.

Älkää puhuko palturia, nuori mies, sanoi tohtori professorille, lapsikin tietää että Rubinstein soittaa Chopinia paremmin kuin Paderewski.

Tohtori Chalupiec kyllästyi kuitenkin makaamaan selällään ja tuijottamaan kattoa. Hän halusi ulkoilmaan, hän kaipasi kaupungin vilskeeseen. Sitä

pidettiin yleisesti hyvänä merkkinä. Tohtoria kuljetettiin kaupungissa sinne, tänne: Vanhaan kaupun kiin, Kierskien järvelle, Wilsonin puistoon ja sen kuuluisaan Palmupuutarhaan.

Tohtori näytti nauttivan retkistä, hän kyseli kaikkea maan ja taivaan välistä kuin virkeä lapsi, mutta ei illalla muistanut päivästä juuri mitään. Siitä huolimatta, ja kun tohtori ehdottamasti vaati päästä ulos ilman seuraa, hänen katsottiin olevan tarpeeksi vireä liikkuakseen kaupungissa omin neuvoin. Tämä luulo osoittautui virhearvioinniksi. Samainen kirottu hippocampuksen vaurio, joka oli syypää tohtori Chalupiecin muistikatkoihin, sekoitti pahasti tohtorin kognitiivisen kartan. Hän alkoi eksyillä tutuissakin ympäristöissä ja hänen vaimonsa joutui hakemaan häntä milloin mistäkin, usein vanhojen kirjojen kaupoista, minne hän oli juuttunut tajuamatta missä oli ja mitä sieltä etsi. Joskus hän istui myymälän jakkaralla ja itki kuin lapsi, myyjät lohduttivat häntä ja tarjosivat kuumaa kaakaota.

 

Rouva Chalupiecia miehen tila suretti suuresti. Hän alkoi pitää itseään ainakin epäsuorasti syypäänä tohtoria kohdanneeseen onnettomuuteen. Olihan hän ääneen kironnut miehensä ja tämän vanhat kirjat ja toivonut että kissa olisi sokaissut hänen silmänsä.

Rouva katui syvästi kiroustaan, piti sitä syntinä ja kävi ripittäytymässä niin tiuhaan, että hänen rippi- isänsä pater Witold nuhteli häntä itsetehostuksen synnistä ja kielsi häntä enää tulemasta ellei hänellä ollut muita syntejä omallatunnollaan kuin pikaistuksissa langetettu kirous.

Vaimo uskoi pappia ja lakkasi käymästä ripillä, mutta rukoili kuitenkin palavasti miehensä parantumisen puolesta.

Ja pian näytti siltä että hänen rukoustaan kuunneltiin. Tohtori ei kylläkään parantunut mutta tapahtui sentään jotain, mitä hyvällä tahdolla saattoi pitää pienenä ihmeenä: Tohtorin poika Matek oli pakkaamassa korkeimmalta hyllyltä pudonneita kirjoja pahvilaatikoihin kärrätäkseen ne antikvariaattiin, kun paksun latina–puola-sanakirjan välistä yllättäen löytyi neljä arkkia käsittävä sarja Itävalta- Unkarin maailmansodassa miehittimässä Galitziassa painettuja postimerkkejä, joiden aiheina olivat keisari Franz Josef, hänen perheensä ja liuta Itävallan habsburgilaisia esi-isiä. Nuori Chalupiec tajusi postimerkkien arvon, joka toisin kuin latinan sanakirja oli rahassa mitattavissa ja huutokaupattavissa. Merkkisarja oli kyllin uniikki tuottaakseen tohtorille ja hänen perheelleen sievoisen summan selvää rahaa, jonka turvin tohtori ja hänen vaimonsa saattoivat tulla jotenkuten toimeen, poika sai maksettua velkansa ja tyttärelle kustannettiin kunnialliset häät.

Suurin osa tohtorin kirjaharvinaisuuksista meni myyntiin, mutta vasta sitten kun oli tarkkaan katsastettu jokaista nidettä, ettei niistäkin löytyisi jotain arvokasta. Verisen Linden sanakirjan toisen osan rouva Chalupiec poltti talon pihalla nuotiossa. Kirjan hiiltyessä hitaasti tulessa rouva lausui taannoisen kirouksensa kolme kertaa takaperin, sylkien kol masti kolme kertaa ja tehden viisi peräkkäistä ristinmerkkiä. Näin hän purki kirouksensa ja saattoi elää loppuelämänsä tyynin mielin.

 

Tohtori Chalupiec alkoi jotakin tehdäkseen kasvattaa kaloja ja sisiliskoja. Tyhjät kirjahyllyt raahattiin pihalle ja niiden tilalle tohtorille hankittiin akvaarioita ja terraarioita. Tohtori antoi kaloilleen ja sisiliskoilleen puolalaisten kuninkaiden ja kuningattarien nimiä: Boleslaw Rohkea, Mieszko Ensimmäinen, Anna Jagiello, August Väkevä ja sitä rataa. Rumimmat kalat hän nimitti ruotsalaisen Vasa-suvun kuninkaallisilla nimillä. Suurin ja punaisin kultakala, rubiinitetra, oli nimeltään Stefan Ensimmäinen Batory ja sen vaimo oli Anna. Tohtori muisti jokaisen kuninkaallisen kalan ja sisiliskon ulkonäöltä ja nimeltä, häntä hoitanut sairaalan neurologi kirjoitti hänestä tieteellisen artikkelin, professori Jakubski oli riemuissaan entisen kollegansa anterogradisen amnesian parantumisesta ja toivoi että tohtori pian pystyisi jatkamaan kokinillikirva-kirjan englannintamista. Rouva Chalupiec puhui ihmeestä ja väsytti isä Witoldia yksityiskohtaisilla kuvauksilla miehensä kala-ja sisiliskopopulaatiosta.

 

Idylliä kesti vuoden verran. Se loppui syyskuussa kolmekymmentäyhdeksän, kun Saksa hyökkäsi Puolaan ja Poznan liitettiin Reichiin ja siitä tuli Posen. Marraskuussa, ensimmäisten pakkasten tultua tohtori Chalupiec matkasi raitiovaunulla Park Solackin lammelle ostaakseen pikkupojilta sinttejä ak vaarioonsa, jonka koko Jagellon dynastia oli kuollut nälkään sopivan kuivahiutaleruuan puutteessa. Saksalainen partio pysäytti hänet kesken kauppojen. Tohtorilla ei ollut mukanaan henkilöllisyyspapereita, hän ei muistanut nimeään eikä osoitettaan, sen sijaan

hän hätäpäissään luetteli pitkän sarjan Puolan kuninkaita. Siitä saksalaiset suuttuivat, ja kun tohtori vielä oli kasvattanut pitkähkön parran, he päättelivät että hän oli juutalainen ja pidättivät hänet ja veivät lakkautettuun puolalaiseen sokeainkouluun, missä kymmenkunta juutalaista perhettä odotti kuljetusta itään, Saksan Kenraalikuvernemettiin, Varsovaan tai Lubliniin ja sieltä leireihin ja sieltä…

Sille tielle häipyi tohtori Traugutt Chalupiec, eikä hänestä sen koommin enää ole mitään tietoa, sanoi romaanisten kielten maisteri Tadeusz ja alkoi puhdistaa piippunsa pesää.

Miten surullinen loppu, sanoi rouva Kuf ja pyyhki nenänsä.

Eikö ollutkin? sanoi neiti Götha Traub. Tadeusz huomasi että olin allapäin ja yritti lohduttaa minua:

Koska häntä ei luultavasti ole omalla nimellään merkitty kuolleiden kirjoihin, hän saattaa hyvinkin olla elossa, hän sanoi ja otti minua kädestä. Ja vaikka me emme uskoneet kumpikaan siihen mahdollisuuteen, me tilasimme vielä toiset Namurin vaaleat ja yritimme iloita siitä että me ainakin olimme säilyneet hengissä.




Daniel KatzDaniel Katz

Daniel Katz was born in Helsinki in 1938. He worked as a Jewish history teacher at the Jewish School in Helsinki, and in Haifa, Israel, as a driller on subway construction. His first commercially successful novel, Kun isoisä Suomeen hiihti [When Grandfather Skied to Finland], a humorous description of Katz's family history and Finland's entry into World War II, has been translated into nine languages, while his novel Saksalainen sikakoira [Schweinehund], offering insight into the causes of the Holocaust and the rebirth of fascism, is available in six languages. He lives in Loviisa, Finland.

Translated from FinnishFinnish by Lola RogersLola Rogers

Lola Rogers is a Finnish to English literary translator living in Seattle. She studied linguistics and Finnish language and literature at the University of Washington, followed by training as a translation intern at FILI Finnish Literature Exchange in Helsinki. She has translated seven novels to date and contributed translations of fiction, nonfiction, and poetry to a variety of journals and anthologies. Her published translations include True by Riikka Pulkkinen, which was an IMPAC Dublin Prize nominee and a Shelf Unbound best book of 2012, and the internationally acclaimed novel Purge, by Sofi Oksanen, chosen as a best book of 2010 by the California Literary Review, the Sunday Times, the L Magazine, and others. Lola is a founding member of the Finnish-English Literary Translation Cooperative. 

Photograph by Andrea Walker