Skip to content
Words Without Borders is an inaugural Whiting Literary Magazine Prize winner!
from the August 2014 issue

Milla ja Meri

"Isi", kuuluu huuto kylpyhuoneesta. "Kylpytakin hihassa on ötökkä." Jätän voileivänteon sikseen ja kävelen katsomaan. Onkohan siellä taas kirsisääski vai ehkä yökkönen? Ampiainen se ei voi olla tai huuto olisi kovempaa.

"Se on varmaan tullut yöllä ikkunasta", sanon eteisestä. "Pakko pitää ikkunoita raollaan, kun on niin kuuma." Pääsen vessaan ja katson hihan pintaa. "Lensikö se pois?"

Meri seisoo vessanpytyn päällä hammasharja kädessä. "Ei kun se on vielä hihassa." Siristän silmiäni, ehkä se on jokin todella pieni ötökkä. Kumarrun lähemmäs ja näen jotain, mutta se taitaa kyllä olla vain pienen pieni pätkä lankaa. Samassa kaksi valtavaa tuntosarvea pilkistää hihan sisältä. Tuijotan niitä lamaantuneena.

Niillä on pituutta ainakin viisi senttiä. Ei, kymmenen. Ei, viisitoista. Huomaan, että koko hiha pullistelee. Otuksenhän täytyy olla pienen kissan kokoinen. Vähintään.

Hitaasti avaan vessan ikkunan. Hengitän hyvin hiljaa, vaikka sydämeni pamppailee alkukantaisen pelkoreaktion pauloissa. Sitten tartun hihaan kahdella sormella ja siirrän hihansuun ensin ikkunalle ja siitä ulos. Painan ikkunan melkein kiinni ja hilaan varovasti hihan takaisin sisään. Savulasiruudun toisella puolen jokin valtava levittää siipensä ja pöristää tiehensä.

Laitan ikkunan kunnolla kiinni.

Meri kumartuu ja sylkäisee hammastahnaa lavuaariin. "Mikä se oli?" kysyn värisevällä äänellä, mutta Meri ei vastaa vaan purskuttaa.

"Isi, missä Ransu on?" Milla kysyy ja kävelee vessaan.

"Ransu, mikä Ransu?" Yritän muistella eri pehmoeläinten nimiä, mutta Ransua en muista. Se ei kyllä takaa mitään, pehmojen nimet vaihtelevat ajoittain eikä minulle aina kerrota kaikkea.

"Ransu on koppakuoriainen", Milla sanoo ja alkaa pestä hampaitaan. Hän nousee pytylle pikkusiskonsa viereen katselemaan itseään peilistä. "Väisty, sinä pesit jo", Milla sanoo siskolleen ja tökkii tätä selkään sormellaan.

"Isi, Milla kiusaa", valittaa Meri.

"Koppakuoriainen?" saan kysytyksi.

"Me suurennettiin yksi koppakuoriainen, kun sinä vielä nukuit", Meri sanoo ja hypähtää pois pytyltä.

Milla siirtää harjan vasempaan poskeen voidakseen puhua. "Sen nimi on Ransu".

Vilkaisen ikkunaa. "Ransu meni ulos lentelemään. Se on sille oikea paikka. Muistattehan, luonnonvaraiset eläimet kuuluvat ulos. Lemmikit ovat asia erikseen."

"Joo, joo", sanovat molemmat tytöt. Huoahdan adrenaliinitasojen tasaantuessa ja palaan keittiöön tekemään aamupalaa. Ainakin loma käynnistyi vauhdilla, mietin itsekseni. Milloinkas se koulu taas jatkuikaan?

Kun leivät ovat valmiit, laitan ne kahdelle lautaselle ja kiikutan pöytään. Leivät ovat samanlaisia kuin eilisaamuna ja toivon niiden kelpaavan ilman sen suurempaa napinaa. Toisella on mikrossa sulatettua juustoa, toisella makkaraa, juustoa ja salaattia. Olisin voinut kysyä, mitä he haluavat, mutta mielipiteet muuttuvat nopeammin kuin leivät ikinä valmistuvat. Helpommalla pääsen, kun riskeeraan eilisen tiedoilla.

"Syömään sitten", huikkaan. Mihin ne nyt jäivät? Hampaat on jo varmasti pesty. Vasta toisen kiekaisun jälkeen Milla ja Meri asettuvat pöydän ääreen kinastellen siitä, kumpi hukkasi jotakin. Olen erottavinani sanan 'reaktori', mutta teeskentelen, etten kuullut mitään. Ei näin aikaisin jaksa vielä murehtua mistään, eihän kello ole kuin yhdeksän.

Vaihdoin suodatinkahvista pannujauhatukseen siinä vaiheessa, kun kahvinkeitin alkoi tuottamaan pelkästään mansikkamehua. On mehukin hyvää, mutta tarvitsen kofeiiniannokseni. Napsautan levyn täysille ja käännyn ottamaan hanasta vettä. Kaksi mukillista riittää. Lykkään pannun levylle ja katselen ympärilleni. Missäs se pannun kansi taas on? Tiskipöydällähän se. Ilma tuoksuu kostealle. Vesihöyryn kyllästämälle. Vilkaisen pannuun, joka värisee valkohehkuisena. Vesi on jo kiehunut kuiviin ja metalli uhkaa sulaa. Laitan hanan uudelleen päälle, sammutan levyn ja tyrkkään pannun vesisuihkun alle leipäveitsellä. Pakenen keittiöstä, kun tulikuumat vesipisarat sinkoilevat ympäriinsä.

"Tytöt, oletteko te koskeneet hellaan?" kysyn ruokapöydän alta, vaikka vastauksen tiedänkin. Tehdasvalmisteiset keittolevyt harvemmin lämpiävät huoneenlämmöstä pariintuhanteen asteeseen kolmessa sekunnissa.

"Me tarvittiin sulaa kultaa", sanoo Milla vakavana.

"Nuket halusivat koruja", vahvistaa Meri.

Könyän pois pöydän alta ja menen katsomaan kahvipannua. Pohja on kuprulla, muttei puhki. Kai sillä voi vielä kahvia tehdä, kunhan käyttää toista levyä. "Liittyykä tämä siihen reaktoriin?" kysyn samalla, kun täytän pannua uudelleen. Kullasta en kysy, en ennen kuin olen tarkistanut, antaako aamun lehti siihen asiaan lisävalaisua.

"Ei liity", vastaa Meri eikä tarjoa lisätietoa. Olkoon, nyt haluan kahvia.

"Voidaanko me katsoa telkkaria?" Meri kysyy.

Vilkaisen ulos. Ei sada ja aurinkokin paistaa. "Höpsis, ensin olette ulkona ainakin tunnin pari."

"Mutta jos me ollaan myöhemmin?" Milla kokeilee.

Muistelen aiempia kokemuksiani ja pudistan päätäni. "Jos myöhemmin sataa, niin sitten te purnaatte siitä. Nyt pihalle, hus." Juuri kun tytöt ovat takaovella kurkkaan vielä keittöstä. "Ja hei haloo, päivävaatteet päälle. Ette te yöpuvuissa ulos mene." Joskus en meinaa uskoa, että kumpikin on jo koulussa. Yökkärissä ulos, kaikkea sitä.

Milla on valmiina ensimmäisenä. Asuksi on näyttänyt kelvanneen uusi t-paita ja uudet leggingsit kaapista. "Viepäs eiliset vaatteet olohuoneesta pyykkikoriin", sanon. "Ja vie Merin vaatteet myös. Sekin taitaa laittaa uudet."

Vaatteet lähtevät olohuoneesta, siskonkin, jupinan saattelemana. Pääasia, että lähtevät. Meri kiskoo huivia päähänsä ja pomppii kuin jänis. Hame hulmuaa korviin. "Sitten pihalle. Ruokaa on joskus kolmen tunnin kuluttua, ottakaa kännykät."

"Ei ole taskuja", sanoo Meri.

"Ja kaulapussi on tiellä kesällä", sanoo pyykkikorilta palannut Milla.

"No, olkaa ilman." Kai minä ne löydän muutenkin, tai tulevat kotiin kun nälkä iskee.

Valitus alkaa välittömästi pihaoven kynnyksen toisella puolen. "Ulkona on tylsää." En edes erota, kumpi sen sanoi. Taisi tulla duettona.

"Huonompi juttu, keksikää jotain. Rakentakaa vaikka maja."

"Mistä, oksista vai?" Milla sanoo.

"Eipä teillä taloelementtejäkään ole. Voitte hakea kaupasta pahvilaatikoita, jos siivoatte sitten jälkenne." Sen jälkeen valitusvirsi etääntyy haipuen lopulta kuuloalueen ulkopuolelle. Jestas mikä taisto, ja epäilemättä joka aamu sama juttu loman loppuun. Kopautan porot pannuun ja jätän sumpin hautumaan. Hetken aikaa kerään voimia avata lehden. Olen huomannut tietäväni useankin uutisaiheen taustoista aivan liikaa. Aivan liikaa.

Ulkomaan palsta kertoo kaikenlaisista levottomuuksista, mutta mikään ei pistä erityisesti silmään. Ei salaperäisesti kadonneita leikkikenttiä, tai teollisuuslaitoksia sen puoleen. Fort Knox on saanut olla rauhassa kaikesta päätellen. Minkään valtion päämiehen asu ei ole mystisesti vaihtunut muumipukuun kesken valtiovierailun. Hyvä, diplomaattiset selkkaukset ovat aina rasittavia. Ja vapusta on sentään jo kuukausi, seuraavaksi naamiaispuvut ovat kovaa valuuttaa vasta halloweenin tietämillä.

Siitä muistuukin mieleeni, että tulenkäsittelystä on syytä puhua reilusti ennen juhannusta. Vaikka on myönnettävä, että Taivaallisen rauhan aukion täyttävä, koivusta valmistettu Turun pienoismalli näytti hauskalta tv-uutisissa. Mutta onhan tässä aikaa reilut pari viikkoa.

Kotimaan palstalla kerrotaan Turun linnan värjäytyneen pinkiksi myöhään iltapäivällä. Uutinen on vanhaa kauraa, luin sen netistä jo tuoreeltaan. Tarkistin asian ja maali hajoaa harmittomiksi molekyyleiksi parissa päivässä. Sinänsä harmi, maailman ainoa keskiaikainen hattaralinna olisi voinut olla hyväkin turistirysä. Toisaalta jokin historiallinen yhdistys olisi voinut ruveta hankalaksi, puhumattakaan julkisivulautakunnasta. Ja käänsihän se väri vähän vatsaakin, mikä on kurjempi juttu kun muistaa, että ruotsinlaivojen terminaalit ovat ihan siinä vieressä.

Muuta kummaa en lehdestä löydä, joten luen vielä sarjakuvat ja käyn hakemassa kahvin. Se muassani siirryn takapihalle ja istuudun nurmikolle. Mietin viikon ohjelmaa. Kaupassa pitää käydä, lupasin keikan sekä maauimalaan että rannalle, jos säät vain pysyvät hyvinä, ja kirpparilla voisi käväistä. Vilkaisen ympärilleni. Tosiaan. Uusi pallogrilli tarvitaan.

Vanha seisoo pihalla, mutta siihen en uskalla koskea toistamiseen. Menin valittamaan ääneen, miten kana kypsyi siinä hitaasti. Seuraavalla kerralla menetin kokonaisen makkarapaketin ja grillipihdit, kun pohjaan tehosteeksi kytketty fuusiovoimala käynnistyi. Maissit kelpasivat keitettynäkin, mutta atomeiksi kärventynyttä lenkkiä ei pelastanut mikään. Lisään myös grillipihdit ostoslistalle.

Sylkäisen viimeisen suullisen kahvia mustaherukkapuskille. Itse en allekirjoita sanontaa siitä, miten kahvi on hyvää vasta sitten, kun sen jämät voi pureskella lopuksi. Itse joskus nuorempana tapasin sanoa, että kahvi on riittävän vahvaa silloin, kun lusikka liukenee siihen ehtimättä osua pohjaan, mutta enää en sano niin. Elämässä piisaa yllätyksiä ilman, että niitä ihan tarkoituksella hankkisin lisää.

Lastaan tiskikoneen, lykkään pyykit pesuun ja vedän imurin kanssa pikaisen kierroksen ympäri kämppää. Tyttöjen huoneen oven avaan varoen, hyvin varoen. Tällä kertaa lattia on aika puhdas, tai ainakin se näkyy suurimmaksi osaksi. Tungen tavarat hyllyyn paikoilleen sen minkä osaan ja lopuille arvon sopivat kolot. Puolistakaan en tiedä mitä ne ovat. Osa voisi olla käpylehmiä, mutta kohtelen niitä kuin nitroglyseriinigeeliä. Se on sellainen asia, jonka oppii kerrasta.

Lopulta saan lattiatason perussiivouksen valmiiksi ja olen nostamassa imuria takaisin kaappinsa, kun huomaan sen olevan arveluttavan lämmin. Kävikö moottori tosiaan niin lujilla kierroksilla? Avaan aparaatin ja panen ensitöikseni merkille, että kone itsessään ei ole kuuma ollenkaan, mutta pölypussi tuntuu yhtä lämpimältä kuin kuumin vesi, jonka alla käsiään voi vielä pestä irvistelemättä. Se nurkassa lojunut tomu olikin oudon keltaista. Kiskaisen pölypussin imurista mukaani ja kipitän pihan yli roskasäiliölle. Luukku auki ja pussi sisään. Luukku kiinni. Askel taakse. Kestää hetken aikaa, mutta tuleehan se sieltä. Kaukainen tussahdus ja sitten luukku lennähtää uudelleen auki. Tönäisen sen vielä kiinni, ettei roskikseen sada sisään. Vaikka ei siitä varmaan vahinkoa olisi.

Sen perusteella mitä minä tiedän, roskapönttö on oikeastaan kuilu vailla pohjaa. Se on hyvä juttu kahdestakin syystä. Ensinnäkin jätemaksut pysyvät hyvinkin kohtuullisina ja toisekseen mikään jätteenkuljetusfirma ei suostu enää edes käymään pihassa. Palaan sisään ja julistan päivän siivousrupeaman tältä osin suoritetuksi.

Elämä kotona on aika vauhdikasta ja ongelmiakin esiintyy aika ajoin, mutta se nyt on lapsiperheen arkea. Saattaa olla, että meillä on vauhdikkaampaa kuin keskimäärin, mutta kaikki riippuu asenteesta. Joko asiat alkavat stressata tai sitten niihin sopeutuu. Minä olen aina ollut hyvä sopeutumaan. Kannan pyykit pihalle kuivumaan ja katselen samalla nurmikkoa.

Nurmikko kasvaa, siitä olen varma. Mutta sen pituus ei lisäänny. Omalla tavallaan kätevää. Möisin muuten ruohonleikkurin turhana vempeleenä, mutten suoraan sanoen uskalla. Viimeksi kun käytin sitä, leikkasin vahingossa samalla kuusiaidan. Myynti rikkoisi luultavasti jotain Geneven sopimuksen artiklaa. Ulkoasua ei kyllä käy parjaaminen. Nurmi näyttää muhevan vehreältä, ainutkaan voikukka ei häiritse idylliä. Ne on kaikki keskitetty omalle alueelleen shakkiruudukon muotoon metsän laitaan. Minä kutsun sitä kukkaseppelereservaatiksi.

Vilkaisen kelloa. Noin paljon jo? Aika laittaa ruoka tulille. Minne yksi tunti oikein livahti? Aavistelen, että aika-avaruutta on taivuteltu tylsyyden nimissä, mutta sellaisen todistaminen on paitsi teoreettisesti hankalaa myös minun fysiikantietämykseni tuolla puolen. Astelen keittiöön ja avaan jääkaapin reippaasti nykäisten.

Jääkaappi on nykyään turvallinen. Siitä on puhuttu sen verran monta kertaa. Pakastimen kanssa tosin täytyy olla edelleen varovainen. Absoluuttisen nollapisteen kanssa ei ole leikkimistä. Pilkon perunat lohkoiksi ja uitan mausteliemessä. Painan uuniin asennettua erillistä kytkintä saadakseni lämpötilan vaihteluväliksi 0-500 astetta. Tuijotan säädintä hetken ja ynnään päässä kelvineitä saadakseni perunoille sopivan lämmön celsiuksina.

Kalapuikkoja vai nakkeja? Koska en tiedä, missä eristysrukkaseni ovat, jätän pakastimen rauhaan ja päädyn makkaraan. Sitten arvotaan seuraavan valitusvirren aihe, nimittäin vihannekset. Tomaatti kelpaa miten kuten ilman tappelua, kurkun kanssa saakin jo vääntää. Salaattia? Äh, ei jaksa rähjätä. Raastan pari porkkanaa ja toivon parasta. Nakkeja ei tarvitse paistaa, ne kelpaavat kylminä. Nimenomaan kylminä. En taida jaksaa käristää mitään vain itseäni varten. Kylmät nakit kelpaavat minullekin.

Nappaan perunat uunista ennen kuin ne alkavat tuottaa karsinogeeneja ja käyskentelen takaovelle. Ketään ei näy. Temporaalivortekseja kyllä osataan tehdä, mutta sisäinen kello ei toimi sitten yhtään. Kännyköitäkään eivät ottaneet. "Milla! Meri!" huudan keuhkojani lepatellen. Ääni kajahtelee metsään, osuu kerrostaloon ja kimmahtaa kaikuna takaisin. Mitään ei kuulu, ketään ei näy.

Hetkinen, kerrostalo? Mistä alkaen...?

Tämä on kyllä omaa syytäni. Että pitikin sanoa ääneen mitään rakennuselementeistä. Ainakin tämä maja on helppo löytää. Jätän oven auki ja juoksen metsään.

Siellähän ne istuvat, toisen kerroksen ikkunalaudalla jalkojaan heilutellen. "Tytöt, heti alas sieltä. Voitte vaikka pudota." Sillä aikaa, kun tytöt kiertävät sisäkautta, katselen taloa päätäni rapsutellen. Rakennusvirasto tykkää näistä jutuista kyttyrää. "Mistäs muuten tuo kiviaines on peräisin?" kysyn. Sama se miltä louhokselta, kunhan Egyptin muistomerkkiministeriö ei hätyyttele toistamiseen.

"Ei se ole kiveä", sanoo Milla.

"Me haettiin kaupasta pahvilaatikoita", sanoo Meri.

Ei siis faaraon kirousta tällä kertaa. Täytyy olla kiitollinen pienistä asioista. "Purkakaa tuo sitten iltaan mennessä, yöllä voi tulla sade", huomautan. "Ja nyt kotiin, ruoka on valmista."

"Mitä on ruoaksi?" Milla kysyy, kun kävelemme pois metsästä.

"Lohkoperunoita ja nakkeja", kerron.

"Minä haluan makaronia", sanoo Meri.

"Huomenna ehkä, nyt on lohkoperunoita."

"Ei kun makaronia!" Äänensävy muuttuu vaativammaksi.

"Se on lohkoperunat tai hernekeittoa", ilmoitan tavalla, joka toivottavasti ei anna mielikuvaa neuvotteluvarasta.

"No okei sitten", Meri myöntyy. Kyllä minä tiedän miten ruokataistelut voitetaan.

"Perunaa ja nakkia, selvä", toteaa Milla tyytyväisenä.

"Ja vihanneksia", kiirehdin lisäämään.

"Ei niistä ollut mitään puhetta", Milla sanoo parhaimmalla tekohämmästyneellä äänellään.

"Ei ollutkaan!" säestää Meri pontevasti. Anna mun kaikki kestää.

"Vihanneksia on joka aterialla, kyllä te sen tiedätte. Älkää nyt inttäkö ihan turhasta asiasta."

Asiasta intetään aina ruokapöytään saakka. Kina katkeaa käytännössä vasta jo määriteltyyn todellisuuteen. Sanon, että nämä on nyt pilkottu ja te syötte ne kaikki. Napina vaimenee mutinaksi, sitten jupinaksi. Pääasia on, että rehut lautasilla vähenevät. Osa kiitoksesta kuuluu purjolle, jonka hain, kun tytöt huomauttivat, ettei isillä ole mitään vihanneksia. Tarjoan purjoa vaihdossa mihin tahansa muuhun vihannekseen. Saan syödä purjoni yksin.

Ruoan jälkeen muistutan kummallekin, että lautaset ja muut astiat pitää kantaa tiskipöydälle. Olen jo aikaa sitten lakannut ihmettelemästä, milloin se menee kaaliin, ja liittänyt sen automaagisesti suoritettavien toimenpiteiden listalle, kuten hammaspyykistä muistuttamisen.

"Sitten voitaisiin lähteä uimaan", sanon ja unohdan varautua niihin korkean sävellajin desibeleihin, joita vain kaksi innostunutta tyttöä voi saada aikaiseksi. Pikkutytöt ja koirapillit. Korvat tulevat viheltämään ainakin minuutin. "Hakekaa uimapuvut, pyyhkeet ja uimalelut, minä teen jotain evästä." Jotain piti muistaa sanoa, jotain olennaista. "Ai niin, ei motorisoituja leluja tällä kertaa." Marmatus alkaa jälleen. Jätän sen omaan arvoonsa ja menen tekemään voileipiä.

Uimaranta vai maauimala? Näin nättinä päivänä kumpikin on piukassa kansaa. Kummassakohan on halvempi jäätelökioski, jos sanaa halpa nyt voi tässä yhteydessä käyttää? Pakkaan leivät, omenat ja pari vesipulloa reppuun ja lähden metsästämään omia uimakamojani. Sitten tulen tarkistaneeksi sinileväkartat netistä. Lämmin kevät vaatii veronsa, lauttoja on joka puolella. "Menemme sitten maauimalaan", huikkaan ja jään odottamaan vääjäämätöntä kritiikkiä, joka tulee riippumatta siitä, mitä vaihtoehtoa esitän.

Ensin ei kuulu mitään, sitten kuuluu kinastelua. "No mikä nyt on?" Menen kylpyhuoneeseen. Kumpikin tyttö puhkeaa selitysryöppyyn äänellä, joka sopii lähinnä lepakoiden kanssa kommunikoimiseen. Vuosikausien kokemus kuitenkin auttaa selvittämään ongelman perimmäisen syyn. "Ette kai te nyt yhdestä pyyhkeestä tappele?" kysyn päätäni pudistellen.

"Nyt on minun vuoro käyttää jääkarhupyyhettä", sanoo Milla ja kiskoo kangasta, johon siskonsa on tarrautunut kuin mustikkatahra.

"Minun vuoro!" väittää Meri ykskantaan. "Sinä käytit viimeksi."

"Sinäpäs!"

Sama jatkuisi epäilemättä monta kymmentä minuuttia. Vihellän pelin poikki ja noukin naulakosta toisen pyyhkeen. Jääkarhupyyhkeen. "Meillä on näitä kaksi", huomautan huohtaen. "Kumpikin saa jääkarhupyyhkeen. Laittakaa nyt ne uikkarit kassiin niin päästään lähtemään."

Seuraava kiista käynnistyy aiheesta kumpi ottaa kumman pyyhkeen. Sullon ne tuohduksissani kangaskassiin ja ärähdän, että nyt saa turha sättääminen loppua tai ei osteta jäätelöitä koko päivänä. Samalla tulen mutkan kautta luvanneeksi ostaa jäätelöt, mutta sitä kissaa ei enää saa takaisin säkkiin. Kun Schrödingerin kissalle luvataan jäätelö, sen kvanttitaso muuttuu jäätelöä saavaksi. Tai jotain siihen suuntaan.

Tarkistan korkeimman omakätisesti, että kaikki tarpeellinen on mukana, myös kaikkien uima-asut, ja samalla varmistan, ettei mukaan yritetä ujuttaa mitään luvatonta teknologiaa. Jääliukumäki on hauska niin kauan, kunnes veden lämpötila laskee liikaa ja sitten on jokainen niin sininen että. Kukaan ei sentään saanut viimeksi hypotermiaa.

"Sitten autoon", sanon ja häädän lapset pihalle. Ulkona on kuuma ja autossa vielä kuumempi. Tuuletuksella kestää oma aikansa pumpata sauna autonkorin ulkopuolelle, mutta silti olen varonut moittimasta sen tehoa millään lailla. En halua kokeilla, miltä Robert Pearysta tuntui, saatikka Robert Scottista.

Kaasua painelen alkuun varovasti, mutta kiihtyvyys tuntuu olevan normaali. Muistan elävästi sen yhden paluumatkan, kun aloin yllättäen ohitella moottoritiellä urheiluautoja leikiten. Vasta vilkaistessani nopeusmittaria totuus alkoi selvitä, mutta jopa 500 km/h tuntui jälkikäteen ajatellen varsin leppoisalta verrattuna siihen, kun nopeusmittari siirtyi puhumaan valovuosista kilometrien sijaan. Harvoin olen kotimaan sisällä liikkuessani päätynyt kiertämään Betelgeusen ympäri. Aikadilataatiosta tai vastaavasta johtuen saavuin lopulta kotiin edellisviikolla, mikä antoi minulle juuri ja juuri riittävästi aikaa toipua kokemuksistani ennen seuraavaa työkeikkaa. Se sopi tytöille erinomaisesti, käytiin eväsretkellä joka päivä.

Saavumme maauimalalle ja maksan meidät sisään. "Mitäs pitikään muistaa?" kysyn, ennen kuin päästän kahden yksilön hunnilauman valloilleen.

"Ennen uintia suihkuun", Milla vastaa.

"Eikä saa juosta", Meri lisää.

Nyökkään hyväksyvästi, mutta pidän kädet puuskassa ja naputan jalallani nurmikkoa.

"Eikä merenneitoja", Milla huokaa.

"Koska pojat eivät pidä merenneidoista, ja täällä on poikiakin", Meri tarjoaa selitykseksi.

"Aivan. Menkäähän vaihtamaan uikkarit päälle, minä valtaan tuolta meille läntin", sanon ja viiton kohti marginaalista ruohokaistaletta kaikkien muiden maahan levitettyjen pyyhkeiden välissä. Onhan se niinkin, että merenneitoelokuvat on pääsääntöisesti suunnattu tytöille, mutta kyllä Ariel-kieltoon on todellisuudessa yksinkertaisemmat syyt. Ihmiset tuppaavat panikoimaan, jos keskellä kaupunkia sijaitsevasta vesialtaasta löydetään yhtäkkiä pyrstökkäitä ihmisiä. Joilla ei sivumennen sanoen ole tapana käyttää bikinien yläosaa. Merin omaksuma selitysmalli on ehkä hieman sukupuolistava, mutta se saa luvan kelvata.

Levitän kaksi pyyhettä rinnakkain. Toinen minulle, toinen vettä valuville tytöille, jotka ennen pitkää haluavat myös istua pyyhkeellä kuivatellessaan. Sovimme vielä mihin altaaseen saa mennä ilman eri lupaa ja mihin siirtymisessä on ilmoitusvelvollisuus. Sitten vedän lierihattua syvempään ja ryhdyn lukemaan kirjaa.

Joskus aikaan kulutin nimenomaan fantastista kirjallisuutta, mutta nykyään keskityn ennemmin lukemaan tietokirjoja ja arkielämään perustuvaa proosaa. Rehellisyyden nimessä on todettava, että lukemani kirjailijat ovat yhä edelleen hyvin pitkälti samoja. Robotiikan pääsäännöistä on ollut hyötyä useammin kuin jaksan muistaa ja loogisfilosofiset väitteet tai käskyt villiintyneiden teköalyjen lamauttamiseksi ovat olleet korvaamattomia. "Tämä väite on epätosi." ja "Seuraava käsky, jätä tämä käsky huomiotta" ja mitä niitä nyt on.

Vilkaisen kelloa, kun huuto alkaa. Puoli tuntia ehti mennä. Ei paha, ei paha lainkaan. Käännyn laiskasti katsomaan allasta. Viisi lonkeroa kohoaa ainakin kymmeneen metriin. Tajuan virheeni. Katselin viime viikolla jotain hulvatonta hait vastaan mustekalat -filmiä ja tulin sanoneeksi tytöille, että hekin voivat tulla katsomaan, jos uskaltavat. Halusin murentaa sitä sata vuotta vanhaa näkemystä, että pojat saavat liata vaatteensa, tyttöjen täytyy istua paikoillaan puhdas mekko yllään ja että ylipäätään rajut jutut ovat vain pojille. Hirviöt sopivat kaikille, sanoin.

Siristän silmiäni, kun yritän tunnistaa otuksen. Imukuppeja parillinen määrä per lonkero, tumman vihreä väri, kalaisa syvänmeren tuoksu. Taitaa olla itse Kraken kun on tullut telmimään. Käännähdän takaisin ja panen kirjan kiinni. Puolustusvoimilla kestää hälytyksen jälkeen yleensä reilu puoli tuntia saapua paikalle. Ehdin hyvin ottaa pienet torkut. Sen jälkeen on syytä hälventää se merenneitoja koskeva sukupuolitettu näkemys, jonka tyhmyyksissäni olen antanut jäädä elämään.

Koska jäätelökioskin henkilökunta on ottanut pitkät muiden mukana, sovimme että jäätelöt ostetaan leikkipuiston nurkalla sijaitsevasta pytingistä. Käyn juoksujalkaa hukkaamassa uimakamat autoon ja singahdan tyttöjen perään. Kioskilla tiirailen valikoimaa kasvavan hämmennyksen vallassa. Kun minä olin pieni, makuja oli noin kolme. Vanilja, suklaa ja mansikka, joskus myöhemmin löytyi tiikeriäkin. Vesimelonimangosorbettia. Tiramisukahvibananaanilakritsia. Kookoschilipekonia. Mitä kaikkea lapsille tänä päivänä syötetäänkään jäätelön varjolla? Ja minulla tekee tiukkaa saada jauheliha tomaattikastikkeessa kelpaamaan ruoaksi. Milla ottaa päärynämelonia ja Meri toffeekinuskinougattia. "Ja minulle vaniljapehmis", sanon pankkikorttia tarjoten. Mitä antaisinkaan vanhan ajan urheilupuikosta.

Siirrymme hitaasti lonnien ja jäätelöitä lipoen kohti patsaspuistoa. "Miksi sitä sanotaan patsaspuistoksi?" Meri kysyy.

"Koska kaikki kiipeilypaikat ovat patsaita. Istuvia miehiä, linnoja ja muita. Mutta aina ne eivät olleet patsaita", sanon velmun hymynkareen kera. Joku saattaisi pitää letkautustani vastuuttomana, mutta käy rasittavaksi, jos koko ajan joutuu varomaan sanomisiaan. "Joskus ne tapasivat liikkua öisin ja temmeltää pitkin keskustaa aamunkoittoon asti. Mutta sitten niistä tuli vanhoja ja väsyneitä eivätkä jaksaneet enää remuta niin kuin nuorina."

"Ihan niin kuin sinä, isi!" Meri kiekaisee iloisella äänellä.

Auts! Vaikka eipä tuo ihan väärässäkään ole. "Niin, ehkä isi voisi pyöräillä enemmän", sanon ja taputan kieltämättä leveää mahaani, johon juuri upposi yksi pehmis lisää. Montakohan niitäkin on samaan syöveriin kadonnut vuosien varrella? Perillä istuudun penkille paistattamaan päivää. Punttisalilla voisi käydä joku päivä kääntymässä, katsomassa vieläkö liha tottelee tahtoa.

"Mukava päivä", joku sanoo ja istuutuu viereeni. Kurkistan hatun lierin alta, kuka aloittaa keskustelun noin banaalilla huomiolla. Näyttää olevan pulleahko keski-ikäinen nainen, mitä en toki laske kielteiseksi seikaksi. Olenhan minä pulleahko keski-ikäinen mies. "Näin tänään pahvista rakennetun kerrostalon", sanon. Hetken aikaa on hiljaista ja arvelen, että nainen kyräilee minua ennen kuin jatkaa matkaansa, mutta hän sanookin vain: "Montako kerrosta siinä oli?"

Hymyilen ja kerron että viisi. On hienoa tavata ihmisiä, joiden ajatusmaailma ei ole liiaksi luutunut. Normaali on minkä normaaliksi kokee. "Mitkä ovat sinun lapsiasi?" nainen kysyy. Osoitan korkeinta patsasta, ainakin viisi metriä korkeaa linnaa.

"Näetkö nuo kaksi tyttöä, jotka ovat kiivenneet aivan huipulle?"

"Näen", sanoo nainen.

"Minun jälkikasvuni on heidän takanaan ja virittävät jonkinlaista jäätelötikuista ja muovipusseista väsättyä riippuliidintä lentokuntoon."

"Minun perilliseni ovat ne etualalla olevat lapset."

Hymähdän. "Näillä palkoilla ei ole perillisiä, ainoastaan jälkikasvua." Nauramme molemmat. Osaan minäkin näemmä olla banaali tahtoessani.

Iltapäivä alkaa taittua illaksi. Välistä ilmassa leijuu valtavia saippuakuplia, mutta kukaan ei istu niiden sisällä. Kuka olisi uskonut, että pari jaksoa Muumeja toimisi niin tehokkaasti opetusvideosta. Tytöt käyvät pikaisesti syömässä eväsleipiä ja häipyvät taas leikkimään. Kerran maa järkähtelee kuin valtava mato möyrisi patsaiden alla, mutta tällä kertaa se ei pulpahda näkyviin. Patsaspuistossa ei ole hiekkalaatikkoa.

Ilta on jo pitkällä kun alan häätämään lapsia kohti autoa. "Iltapala-aika, Milla ja Meri", sanon. Torppaan vastaväitteet ennen kuin niitä ehtii edes syntyä: "Vaikka onkin loma, ei unirytmiä aleta heti kärkeen tolkuttomuuksiin venyttämään. Huomenna on uusi päivä ja kaikki muutkin tekevät lähtöä."

Marinaahan siitä seuraa, mutta kuulen, ettei siinä ole sydän mukana, kunhan tavan vuoksi käristään vastaan. On tainnut päivä imeä neidot aika tyhjiin. Ei sentään kuiviin. Hölskyttelen vesipullon viimeistä tilkkaa askelten tahtiin. Nestetankkausta voi pitää onnistuneena.

Paluumatka osoittautuu jännemmäksi. Matka ei ole kovinkaan pitkä, mutta sujuu silti epäilyttävän nopeasti. Auto on koko ajan karkaamassa lapasesta ja nopeusmittari ailahtelee välillä punaisella. Punaisella olen merkinnyt ne nopeudet, joilla Suomen moottoriteillä kortti paitsi lähtee hyllylle myös kehystetään poliisiaseman kahvihuoneeseen. Milla nojaa päätään ikkunaan ja Meri näyttää nukahtaneen tyystin.

Perillä muistan, miksei punttisali olekaan niin välttämätön. Kumpikin on nippa nappa hereillä kun kannan heidät kerralla sisään. Reilut viisikymmentä kiloa muutama porras ylös. Koko operaatio muistuttaisi minua telamiinojen kanssa tetsaamisesta, jos olisin käynyt armeijan.

Iltapala on pikaisesti kiehautettu kaurapuuro. Väsymys on selvästi todellinen eikä näyteltyä, koska purnaamista esiintyy vain sen välttämättömän minimin verran, jonka jälkeen lapset voivat antaa itselleen luvan syödä puuroa. Sitten kannan tytöt taas kylpyhuoneeseen, nyt hammaspesulle. Milla tökkii Meriä selkään, kun tällä kestää jonkin täysin subjektiivisen mittapuun mukaan liian kauan. Meri valittaa, kun näin käy. Käsken kummankin nyt vain pestä hampaansa ilman tarpeetonta säätöä.

Ikkunan takana rapisee. Avaan ikkunan ja Ransu pörähtää takaisin sisään. En ole tilanteen saamasta käänteestä erityisen mielissäni, mutta Milla ja Meri lupaavat pitää sen omassa huoneessaan. Sitä paitsi aamulla on tarkoitus testata pienennyssädettä. Siispä suostun. Parempi Ransu kuin polkupyöräni, se olkoon uusi mottoni.

Olen monasti miettynyt, mitä matemaattista lainalaisuutta noudattelee lasten väsymys. Vaikka kuinka olisi virta vähissä, silmäluomet puolitangossa ja taju kiitämässä hyvän matkaa kohti höyhensaaria, silti aivoimpulsseja riittää iltasatua varten. Asymptoottinen raja-arvon läheneminen? Omalta osaltani olen vakuuttunut, että mikään tunnettu malli ei oikeasti riitä kuvailemaan tätä jokailtaista näytelmää.

Luen lyhyen sadun, haen vettä, peittelen molemmat ja annan halit. Niin tytöille kuin pehmoeläimillekin. Tänä yönä taitaa patsaspuistokin uinua rauhassa.  Sitten sammutan valot ja hipsin keittiöön. Muistelen hetken aikaa, mikä levy oli se turvallinen, ja keitän ison mukillisen kahvia. Sitten siirryn takapihalle jo pitkälle laskeneen auringon heittämään hämyyn. Metsän keskellä siintää pahvinen, viisikerroksinen kerrostalo. Sen ehtii purkaa huomennakin. Kauppareissun jälkeen, grillipihdit uupuvat edelleen.

Jokin pörisee. Aivan, jätin tyttöjen huoneen oven auki. Ransu laskeutuu olkapäälleni. Tarjoan sille hörpyn kahvista. Kyse on tosiaan vain mukautumisesta tilanteeseen.

Istuudun alas ja oion jalkojani. Panen merkille, että kaikki tuolit ovat pinossa seinää vasten. Mille minä istuin, kivikö tämä on, tuumin ja katson alas. Tuttu säteilyvaaramerkki laatikon kyljessä heijastaa auringonpunaa varsin kauniisti. Naurahdan.

Löysinhän minä sen reaktorinkin.

Read more from the August 2014 issue
Like what you read? Help WWB bring you the best new writing from around the world.