Skip to content
Words Without Borders is an inaugural Whiting Literary Magazine Prize winner!
from the August 2014 issue

Viimeinen esiintyminen

Sinä talvisena iltapäivänä moottoritiellä, juuri ennen siltaa ja S:n kaupungin liittymää, E:n ajovalojen keilaan ilmestyi yllättäen leveä ja synkeä varjo. Rekan perävaunu! Niin hän sen näki. Oli ilmeisesti tapahtunut onnettomuus ja perävaunu oli kaatunut ja kääntynyt poikittain tielle niin että se peitti molemmat ajokaistat. E. ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin lyödä jarrut pohjaan tai ajaa ulos tieltä. Ennenkuin päätös oli täysin syntynyt -  eikä sitä sanellut harkinta vaan pikemminkin tiedoton refleksi - E. iski jarrut pohjaan niin että jäähileitä sinkoili kirskuvien renkaiden alta. Auto ei ollut ehtinyt edes kokonaan pysähtyä, kun hän jo tajusi erehtyneensä: tie oli avoin, hänen edessään ei ollut mitään konkreettista vaan tosiaan pelkkä tielle langennut varjo.

Miten sellainen harha oli selitettävissä?

Juuri siinä kohtaa moottoritie kaartuu ja laskeutuu niin että vastaantulijoita ei näe ennen kuin ajoneuvot ovat ohittaneet kaarteen. Metsäinen, kuusia kasvava kukkula moottoritien toisella puolen, jonka pohjoisesta lähestyvät autonvalot olivat valaisseet, oli langettanut hänen eteensä tuon massiivisen pimeyden. Kenties optinen illuusio oli syntynyt paitsi erikoisista valaistusolosuhteista myös siitä syystä, että E:n vasempaan silmään aikoinaan tehty kaihileikkaus ei ollut täysin onnistunut. Etenkin iltaisin tekomykiön reuna, joka ei istunut täydellisesti kohdallaan, tuotti heijastuksia ja sateenkaaria valojen ympärille ja saattoi siten pahimmassa tapauksessa olla esteenä tarkalle näkemiselle.

E:n takana ajava auto joutui myös tekemään paniikkijarrutuksen, ja kun se ohitti hänet, ajaja näytti E:lle keskisormea. E. kääntyi ulosmenokaistalle, tunsi häpeää ja huomasi vapisevansa. Häntä pelotti myös ajatus, ettei hän enää pystynyt täysin luottamaan silmiinsä, aavistus, että ehkä samankaltaiset tapahtumat tulisivat vielä toistumaan. Kenties ne tulisivat rasittamaan yhä tiheämmin hänen alkavaa vanhuuttaan.

Harhan nöyryyttämänä hän jatkoi matkaa kaupunkiin, joka oli hänelle tuntematon. Sen lähiössä, sivukirjastossa, hänen oli määrä lukea otteita kirjoistaan ja vastailla mahdollisiin yleisökysymyksiin. Illan otsikoksi järjestäjät olivat antaneet Toden ja tarun vyöhykkeitä.

Kun hän saapui kirjastolle ilman harharetkiä, navigaattorin pehmeä-äänisen naisen opastamana (“ottakaa erkaantumiskaista!”), tilaisuuden alkamiseen oli yhä puolisen tuntia aikaa. Kirjastovirkailija, vanhempi rouva, istui tiskin takana syventyneenä tietokoneensa näyttöön.

“Olen kirjailija Sejase”, E. esittäytyi. “Täällähän on tänään se kirjallinen ilta.”

“Tekö? Enpä tuota olisi uskonut!” kirjastovirkailija tokaisi silmäillen häntä päästä jalkoihin.

E:stä se oli hieman odottamaton tervetulotoivotus, eikä ainakaan innostunut, mutta hän ei kysynyt, mitä virkailija huomautuksellaan tarkoitti. Hän tuli kuitenkin hyvin tietoiseksi turvonneista silmänalusistaan, rypistyneestä kaulastaan ja viime aikoina kumaraksi käyneestä ryhdistään.

“Olisikohan mitenkään mahdollista saada kahvia?” E. kysyi. Hän tunsi tarvitsevansa hiukan virkistystä pitkän ajomatkan ja omituisen kokemuksensa jälkeen.

“Valitettavasti kahvio on jo kiinni”, virkailija vastasi. “Tuolla on henkilökunnan keittosyvennys. Sieltä voi ottaa vettä. Minulla on tässä vielä vähän tekemistä.”

“Missähän päin luentosali on?” E. rohkeni vielä tiedustella.

“Auditorium on tuolla käytävän perällä vasemmalla. Tulen sinne esittelemään teidät. Aloitetaan viittätoista yli.”

Virkailija näytti menettävän kaiken kiinnostuksensa tulijaan ja alkoi naputella konettaan. Vastaanoton viileys sai E:n mielialan entisestään laskemaan. Pienen harhailun jälkeen hän löysi keittosyvennyksen ja näki tiskipöydällä myös tyhjän kahvinkeittimen. Hetken pohdittuaan, tohtisiko itse ryhtyä valmistamaan kahvia, E. päätti tyytyä pelkkään veteen.

Auditorium ei ollut suurensuuri, mutta siellä oli hänen yllätyksekseen suhteellisen paljon väkeä, sali oli melkein puolillaan. Siitä sopi sentään olla tyytyväinen. Hän muisti toisen kirjailijavierailun toiseen kaupunkiin, jonka yleisönä oli ollut vain kolme kirjastoapulaista ja yhden heistä täti.

Heti virkailijan lueteltua paperista kaikki E:n kahdenkymmenenviiden teoksen nimet ja julkaisuvuodet monotonisesti, taukoja pitämättä, E. alkoi kursailematta lukea otteita teksteistään: erään lyhyen varhaisen novellin, yhden esseen, ensimmäisen luvun viimeisestä romaanistaan. Lukemisen edetessä hän tuli yhä tietoisemmaksi siitä, ettei tehnyt sitä hyvin. Ei yhtään hyvin. Vire ei ollut sinä iltana paras mahdollinen. Useampaan otteeseen hän joutui karauttamaan kurkkuaan, ja kerran joku takariviltä huusi: “Ei kuulu!”

Kuuluvuutta ei mitenkään parantanut se, että siellä täällä salissa monetkin henkilöt keskustelivat puoliääneen. Pitäessään tauon esseen ja romaanin luvun välillä E. jopa kuuli katkelman lauseesta, jossa muisteltiin lomamatkaa Thaimaaseen. Osa yleisostä taas askarteli puhelimiensa ja tablettiensa parissa nostamatta katsettaan puhujaan. Tekstiviestit, sähköpostit ja hymiöt sinkoilivat näkymättöminä salissa, mutta kirjailija oli tuntevinaan niiden sähköisen tuulen harvenevissa hiuksissaan. Sen sijaan muutoin välinpitämättömän yleisön joukossa istui pari henkilöä, jotka kumpikin tuijottivat E:tä herkeämättä. Oliko hänen kirjoillaan sentään ihailijoitakin tässä salissa? Jos oli, he eivät sitä osoittaneet millään muulla eleellä kuin jäykällä tuijotuksella, sillä kumpikaan ei reagoinut hänen lukemaansa tekstiin, ei edes hymynhäiveellä tai nyökkäyksellä. Ja kuitenkin E. itse kuvitteli valinneensa tekstejä, jotka olivat sekä hauskoja että liikuttavia.

Noissa kahdessa henkilössä oli E:n mielestä jotain etäisesti tuttua, mutta hän ei silti pystynyt sijoittamaan heitä mihinkään yhteyteen. Toinen oli vanhempi mies, toinen nainen, suunnilleen samanikäinen kuin E. itsekin. Heidän hievahtamattomuutensa aiheutti E:lle jonkinasteista epämukavuutta.

Kukaan ei taputtanut hänen lopetettuaan luentansa. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen kirjastovirkailija tarttui mikrofoniin ja ilmoitti: “Sana on nyt vapaa.”

“Minua kiinnostaisi se teidän niin sanottu dekkarinne, taisi olla ihan esikoinen. Oliko sen nimi nyt Kuolleet eivät kadehdi tai kadu tai mitä lie”, nuori mies aloitti.

“Kuolleet eivät kuluta”, E. korjasi.

“No se juuri. Kun se oli minusta niin tavattoman huono, että minä oikein ihmettelen”, nuorukainen jatkoi.

“Ikävä kuulla”, E. sanoi. “Monet kriitikothan olivat siitä aikoinaan hiukan toista mieltä. Se sai itse asiassa monessa lehdessä hyvin myönteisiä arvioita. Mutta tietysti jokaisella lukijalla on oikeus omaan mielipiteeseensä. Kirjailijahan ei voi kaikkia miellyttää, harmi kyllä. Onko teillä jotain kysyttävää siitä kirjasta?”

“Ei sen kummempaa. Sitä minä vain ihmettelen, että kuinka niin kehno kirja voi saada niin paljon kehuja? Olivatko tuttavianne ne kriitikot?”

Nyt kirjailija alkoi tulistua. Hän tunsi punan leviävän kaulalta poskipäihin, ja tiesi, ettei se kaunistanut häntä.

“Mitä te tuolla tarkoitatte? Te ette kai sentään ehdota, että minä olisin lahjonut kriitikot, mitä?”

Nyt virkailija katsoi asiakseen puuttua keskusteluun.

“Jospa kysyjä tarkentaisi, mikä hänen mielestään siinä kirjassa oli niin huonoa”, hän ehdotti.  

“No juoni nyt ainakin”, nuori mies oikein innostui. “Kerta kaikkiaan uskomaton! Semmoista nyt ei vain todellisuudessa tapahdu. Logiikka petti ihan kerrassaan. Ja henkilökuvaus oli tönkköä, kun taas kieli – miten sen nyt sanoisi - se kai oli olevinaan jollain lailla runollista. Nämä nyt alkuun tulee mieleen.”

Yleisö oli hieman havahtunut, ja joku hihitti kuuluvasti salin perällä. Se oli sama vanhempi nainen, joka oli E:n lukiessa tujottanut häntä niin lakkaamatta, kuin vaanien. Naisen suu ja kampaus, ohuista hiuksista koottu poninhäntä, saivat E:n nyt muistamaan hänen kerran tuntemaansa tyttöä. Tuohon tyttöön liittyi muisto, joka ei ollut aivan miellyttävä.

“Kiitän kritiikistä”, kirjailija sanoi. Kirjastovirkailija rykäisi ja otti mikrofonin: “Onko muita kysymyksiä. Tai näkökulmia. Sana on vapaa.”

Se sama vanhempi mies, joka oli tuijottanut häntä tilaisuuden alusta saakka ilmeettömin kasvoin ja joka vaikutti E:stä hämärästi tutulta, pyysi puheenvuoroa.

“Haluaisin keskustella kanssanne Solzhenitsynin novellikokoelmasta Asian etu”, hän sanoi.

Kirjailija yllättyi.

“Jaha, Solzhenitsynin novelleista. Hmm. Muistan kyllä lukeneeni niitä ammoin, mutta siitä on tosiaan kauan. Miksi haluaisitte puhua nimenomaan siitä teoksesta?”

“Koska kolmekymmentäviisi vuotta sitten te varastitte juuri sen kirjan kirjakaupasta. Huhtikuussa. Eikö vain?”

“Mistä te puhutte?” E. melkein haukkoi henkeään. Tämä oli jo ansaitsematonta. Hän tunsi saaneensa iskun palleaansa.

“Kyllä te sen muistatte, turha näytellä tietämätöntä. Eikö vasen käsi tiennyt, mitä oikea teki?”

Nyt E. tunnisti miehen, joka esitti hänelle yllättävän syytöksen. He olivat istuneet vierekkäin latinan pro-kurssilla. Ja pahinta oli, että mies oli oikeassa. Hän oli tosiaan niihin samoihin aikoihin varastanut kirjan pääkaupungin suurimmasta kirjakaupasta, tavallaan epähuomiossa (vaikka voiko siitäkään olla enää varma), mutta joka tapauksessa varastanut. Hän oli alkanut lukea romaania hyllyjen välissä ja sitten kävellyt kirja kädessään suoraan ulos. Ja oli vieläpä maininnut tapauksesta – teostaan – naureskellen juuri tuolle samaiselle opiskelutoverille.

Saliin oli laskeutunut hiljaisuus, sähköinen tuulikin oli laantunut. Kirjailija E:llä oli vihdoin yleisön jakamaton vaikkakin huvittuneen pahansuopa huomio.

“Nuorena sitä tulee tehdyksi kaikenlaisia erehdyksiä”, E. sanoi ensin nielaistuaan, sitten karautettuaan kurkkuaan ja lauseensa lopuksi naurahtaen.

“Eikö teillä ole muuta sanottavaa?” mies kysyi.

“Se oli virhe kuten juuri sanoin”, E. toisti. “Oikein typerää.”

“Ei pelkkä virhe. Rikos!”, mies huomautti tylysti.

E. ei osannut sanoa tuohon mitään, rikoshan toki näpistyskin on, vaikka nyt jo vanhentunut. Nyt se oli tunnustettu, vaikka ei ehkä anteeksiannettu. Hänen pelastuksekseen nuorehko nainen pyysi puheenvuoroa. E. oli näkevinään tämän silmissä vilpittömyyttä ja hitusen myötätuntoakin, joka auttoi häntä säilyttämään ryhtinsä.

“Minulla on kahdeksanvuotias tytär, joka haaveilee kirjailijan ammatista. Mitä minä äitinä voisin tehdä sen eteen, jotta hänen unelmansa toteutuisi?” nainen kysyi.

E. puri kieltään, puri oikein tuntuvasti. Hänen teki kovasti mieli vastata: “Tapa itsesi!” mutta hän pidättäytyi sanomasta niin kauheaa asiaa ääneen niin miellyttävälle äiti-ihmiselle. E:n oma äiti oli kuollut, kun hän oli lapsi, ja hän oli lukenut sellaisen tilastollisen seikan, että varsin monien kirjailijoiden toinen tai molemmat vanhemmat olivat menehtyneet heidän lapsuusaikanaan. Mikään muu onnettomuus ei antanut niin hyvää potkua tulevalle kirjailijuudelle.

Sellaista vastausta hän ei voinut antaa, mutta ainakin hänen olisi pitänyt kehottaa: “Hyvä nuori rouva, te jonka silmät ovat niin suopeat ja säteilevät, katsokaa minua! Katsokaa ja miettikää vielä kerran. Näette edessänne kuluneen ihmisen, joka on käyttänyt vuosikymmeniä pää- ja sivulauseiden rakenteluun, sanajärjestyksen ja välimerkkien pohtimiseen, täsmällisen adjektiivin löytämiseen. Onko hullumpaa puuhaa? Tässä näette miehen, joka ei koskaan ollut täysin tyytyväinen ainoaankaan työhönsä. Miksi toivotte viattomalle lapselle sellaista tulevaisuutta?”

Mutta hän sanoi: “Jos äidillä tai isällä on sellainen erityinen toive lapsensa tulevaisuuden suhteen, hänen olisi tarjottava mahdollisimman paljon monipuolista luettavaa lapselleen, sekä tietokirjallisuutta että fiktiota. Ja hyvä olisi lukea lapselle myös joka ilta ääneen”, kirjailija vastasi kesysti. “Se kehittää kielitajua.”

“Onko muita kysymyksiä?” virkailija kysyi. “Jos ei, halukkailla on nyt tilaisuus saada kirjailijalta omakätisiä nimikirjoituksia. Muistakaa, että ne nousevat arvossa sitten kun kirjailija on kuollut.”

“Oliko tuo nyt tarpeellinen huomautus?” kirjailija mutisi virkailijalle. Yleisö oli jo lähdössä salista kovaäänisesti keskustellen ja nauraen. Kukaan ei tuonut kirjaa signeerattavaksi siitäkään huolimatta, että ennen pitkää – ja E:sta tuntui kurjuudessaan, että jopa hyvinkin pian -  sellainen raapaisu saattaisi kohota arvoon arvaamattomaan. Se, että häneltä ei haluttu nimikirjoituksia, ei tosin E:tä surettanut, hän halusi vain päästä pois salista, ulos mustan talvitaivaan alle niin nopeasti kuin suinkin. Mutta se ei vielä käynyt päinsä, sillä poistuvien selkien takaa lähestyi hymyillen, erikoisella tavalla hiipien, sama vanha nainen, johon hän oli jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota, tuijottaja ja hihittäjä. Kirjailija tarttui jo valmiiksi kynäänsä, mutta yllättyi, kun nainen ei ojentanutkaan hänelle kirjaa vaan pelkän paperilappusen.

“Mitä tämä on?” E. kysyi neuvottomana. Hän huomasi, että pehmeä kellertävä paperi näytti siltä kuin se olisi repäisty vessapaperirullasta. Eikä ainoastaan näyttänyt. Kun E. nosti katseensa naisen kasvoihin, tämän hymy oli vaihtunut pilkalliseksi ja pahanilkiseksi virneeksi. Silloin E. tunnisti hänet. He olivat melkein seurustelleet lähes neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, mutta vain melkein. He tapailivat parina viikonloppuna, mutta sen jälkeen nainen oli takertunut häneen kuin iilimato, soitellut päivin ja öin ja puhunut, puhunut, puhunut lakkaamatta. Ja aina itsestään! Nyt E. muisti ne soitot. Tuo ihminen oli vuodattanut E:n korvaan elämänsä koko kurjuuden seikkaperäisesti eikä ainoastaan yhtä kertaa vaan yhä uudelleen ja uudelleen: työpaikkakiusaamiset, dieettinsä, bulimiansa, ruusufinninsä, kilpirauhasensa, keskenmenonsa ja kaiken, mitä kaavinnassa tapahtui. Hän oli katkaissut orastavan suhteen brutaalisti ja nopeasti, se oli silloin tuntunut ainoalta mahdollisuudelta.

“Ei, tämä on jo liikaa”, E. sanoi. “Tähän minä en suostu.”

“Kuinka niin liikaa? Mitä te tarkoitatte? Onhan teidän toki annettava nimikirjoituksia”, kirjastovirkailija sanoi. “Kaikki kirjailijavieraat antavat. Se kuuluu sopimukseen.”

“En anna!” E. toisti.

“No mutta!” virkailija sanoi, katsoi häntä kulmat koholla kuin huonosti käyttäytyvää lasta ja taputti vaativasti paperilappusta hänen edessään. Molemmat naiset tuijottivat häntä odottavasti. Häväistynä ja poissa tolaltaan E. riipaisi kuin riipaisikin nimensä lappuseen, mutta niin kiivaasti, että kynä teki huokoiseen paperiin reikiä ja viiltoja. Hän ei ehtinyt edes nostaa kynäänsä, kun nainen jo tempaisi signeeratun paperilapun kynän alta, silmäili sitä tyytymättömänä ja tokaisi: “Nythän se on käyttökelvoton!” Hän rutisti paperin pieneksi mytyksi, heitti sen kirjailijan korvan ohitse paperikoriin ja sen sijaan että olisi nyt hiipinyt kuten lähestyessään kirjailijaa, hän suorastaan marssi niin että korkojen kopse kajahteli pitkään käytävän kivilattialta, kun hän oli jo kadonnut näkyvistä.

Kun sali oli autio, nääntynyt E. nousi hieman horjahtaen pystyyn ja kysyi virkailijalta: “Oliko tämä ilta etukäteen järjestetty?”  

“Mitä tarkoitatte?” Virkailija katsoi häntä tyhjästi. “Tietysti nämä tilaisuudet ovat aina etukäteen järjestettyjä. Auditorio varattiin jo kolme kuukautta sitten ja mainoskin oli viikko sitten paikallislehdessä”, nainen selitti.

“Niin, vielä palkkioasiasta”, kirjastovirkailija jatkoi kiinnittämättä sen kummempaa huomiota kirjailijan järkkyneeseen mielentilaan ja äskeiseen kuohuttavaan tapaukseen. “Onhan teille kaiketi ilmoitettu, että me emme enää tätä nykyä maksa esitelmöitsijöille muuta kuin matkarahat edullisimmalla julkisella kulkuneuvolla. Tällainen tilaisuushan on tavallaan ilmaista mainosta teikäläisille. Väkeäkin oli oikein mukavasti paikalla, ihan minä ihmettelin. Ehkä kaupungilla ei tänään ollut oikein mitään tapahtumia. Meillä on ollut nimekkäämpiäkin kirjailijoita, joilla on ollut vähemmän kuulijakuntaa. Niin, ja jos tulitte omalla autolla, korvaamme polttoainekustannukset. Kuittia vastaan tietysti.”

E. ei pystynyt sanomaan tähän enää mitään vaan virkailijaa hyvästelemättä harppoi eteisaulaan ja kiskoi takkinsa naulakosta. Parkkipaikalla jäätävä tihku suli hänen pälvikaljulleen ja viilensi nopeasti tuskanpunaisena hehkuvan otsan. Hän oli astunut talviseen säähän ilman päähinettä ja käsineitä. Ne olivat unohtuneet hattuhyllylle, mutta rännän ruoskatkaan eivät saaneet häntä palaamaan takaisin taloon. Toinen, vaivoin pidätelty ja kuumempi kosteus poltteli hänen silmiään: itsesäälin katkerat kyyneleet.

Moottori sammui kahdesti ennen käynnistymistä, mutta ajaminen lumikinosten ahtauttamia katuja pakotti E:n huomion suuntautumaan pois juuri koetusta häväistyksestä.

“Se oli viimeinen esiintyminen”, E. vannoi itsekseen. “Ei koskaan enää!”

Vasta moottoritiellä käsineiden jääminen kirjastoon alkoi todella harmittaa häntä. Ne olivat joululahja hänen tyttäreltään, parasta nappanahkaa ja täsmälleen oikeaa kokoa. Epätavallisen hieno ja onnistunut lahja, sillä yleensä hän sai jouluisin tyttäreltään partavesipullon. Ehkä hän voisi huomenna soittaa kirjastoon ja pyytää postittamaan hansikkaat hänelle, jos hän itse maksaisi postimaksun ja jos ei joku jo olisi ehtinyt varastaa niitä…

Yrittäessään toipua ja rauhoittua E. ryhtyi ajattelemaan aikaa ja kuolemaa ja unohdusta. Ajan kuluminen on armoa, unohdus on anteeksisaamista. Kuluu sata vuotta ja toiset sata, ja mikä oli häpeää, mikä kunniaa, sitä kukaan ei enää muista. Meidän nimemme unohtuvat ja kaikki tekomme käyvät yhdentekeviksi kuin varisseet lehdet. Niin syyllisyys kuin kunniakin kuluvat pois, ja meidän ajatuksemme, pyrkimyksemme ja erehdyksemme ovat ohi kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kukaan ei muista, että kerran olimme olemassa, kukaan ei tiedä, miksi olimme niin onnettomia, niin naurettavan onnettomia.

Hän muisti myös, miksi oli aikoinaan alkanut kirjoittaa. Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jolle hän oli halunnut antaa sanat. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää. Miksi kaikki tuo vaivannäkö? Nyt se pyrkimys oli jo melkein unohtunut, mutta E:ssa oli vielä jäljellä hitunen uskoa. Hän tahtoi uskoa, että vaikka hän itse ei koskaan tavoittanut sitä mihin etsi, se kuitenkin oli olemassa ja kenen tahansa löydettävissä, milloin tahansa.

Tyyntyen hänen mieleensä palautui säe, jonka hän aivan nuorena oli lukenut Spoon River-antologiasta: “Sisin ydin on valoa, ilmaa, vapautta.” Siinä lauseessa oli totuutta.

Nämä ajatukset saivat E:n horjahtaneen tasapainon palautumaan ja hän alkoi suunnitella seuraavan päivän ohjelmaa ja vierailua sairaalaan vanhan tätinsä luokse. Hän muisti taas tyttärensä yksinäisyyttä ja kuinka hänen pieni tyttärentyttärensä oli kerran kysynyt häneltä: “Pappa, miksi minä en osaa elää niin kuin muut lapset osaavat?”

Oli jo melkein yö, liikenne oli vähäistä pääkaupunkiin päin. Keli oli entistäänkin kehnompi ja rännän riekaleet liukuivat pitkin tuulilasia. Melkein samalla kohtaa kuin tulomatkalla hänen eteensä kaistoille nousi taas korkea varjovuori. “Nyt minua ei petetä”, E. ajatteli ja vauhtia hiljentämättä ajoi kohti yön sydäntä näkemättä ja oivaltamatta, että ihan vasta oli tapahtunut onnettomuus ja että molemmat kaistat tukki junan kokoisesta tukkirekasta irronnut perävaunu.

Vielä kauan sen jälkeen kun ajoneuvo ei enää liikkunut, kun se oli iskeytynyt piikikkääksi romukeoksi perävaunun kylkeen ja kun lasi ja liha, metalli ja luu, virtsa ja bensa, veri ja öljy olivat yhtyneet kaaoksen pimeydessä, E. itse kiisi yhä eteenpäin. Tuskan räjähdys oli irrottanut hänet kaikesta entisestä.

“Se oli toinen harha”, E. ajatteli. “Totta, se kaikki oli harhaa.”    Maailma oli pysähtynyt paikoilleen, hän yksin liikkui. Valoa, ilmaa, vapautta! Tyhjyyden yltäkylläisyydessä hän eteni kohti sanatonta, jota hän ei ollut osannut sanoa, kohti näkymätöntä, jota hän ei ollut osannut näyttää.

Read more from the August 2014 issue
Like what you read? Help WWB bring you the best new writing from around the world.