Skip to content
Words Without Borders is one of the inaugural Whiting Literary Magazine Prize winners!
from the August 2014 issue

Viestintuoja

Lasten ulkovaatteista levisi kirjaston eteiseen syyspäivän kostea lemahdus.

Hiljainen kirjastosali täyttyi jalkojen kopinasta, tyttöjen tirskunnasta ja poikien kähinöinnistä.

Toivotin tutustumiskäynnille saapuneet koululaiset ja opettajan tervetulleiksi.

 

Tavakseni oli tullut lahjoa lapset ensimmäiseksi, ja niinpä nytkin jaoin kaikille tarroja ja pienen vihkon, joka oli tarkoitettu lukupäiväkirjaksi. Näytin malliksi omaa lukulistaani ja utelin lapsilta mikä oli tällä hetkellä heidän mielikirjansa. Suut aukesivat yhtä aikaa kuin linnunpoikasten nokat – melu yltyi, vastauksia sateli.

Lattialle luiskahtanut sanomalehti paljasti lehtitelineen taakse piiloutuneet tytöt. Toinen tytöistä oli vaalea lettipää, toinen punatukkainen pisamanaama. Tytöt supisivat keskenään, käsi suun suojana. Koetin turhaan vetää heitä mukaan yhteiseen keskusteluun. Vilkaisin opettajaakin muutaman kerran merkitsevästi, mutta näytti siltä kuin tämä ei olisi piitannut tytöistä lainkaan.

Levoton olo valtasi mielen, varsinkin kun tajusin, että vaalealettinen tyttö pysähtyi tämän tästä tuijottamaan minua. Mitä tyttö mahtoi miettiä, arasteliko hän minua?

Myös kirjastokierroksen aikana kaksikko pysytteli erillään joukon jäljessä. Seurasin syrjäsilmällä kuinka tytöt jättäytyivät lueskelemaan kirjoja aikuisten puolelle.

Tiivis pari. Sulkivat itsensä irralleen muista, elivät kuin omassa maailmassaan.

Lasten rynnätessä malttamattomina naulakolle lähdin etsimään tyttöjä. Aikuisten puoli oli kuitenkin paria opiskelijaa lukuunottamatta autio. Olin jo kääntymäisilläni takaisin, kun tajusin, että lukupöydälle oli jäänyt avonainen kirja.

Ne riiviöt karkasivat jo muiden edeltä, unohtivat palauttaa kirjan takaisin hyllyyn.

Nappasin äkäisenä kirjan pöydältä ja yllätyin. Suomen muinaishistoria.

Tätäkö ne selasivat? Vanhaa, kuivakkaan oloista opusta, jossa oli pelkkiä mustavalkoisia valokuvia ja piirroksia.

Puistin päätäni ja tönäisin kirjan hyllyyn.

 

Toimistossa siirtelin hajamielisenä papereita kasasta toiseen ja tajusin, etten kyennyt enää keskittymään talousarvion laatimiseen. Unohduin tämän tästä katselemaan ikkunasta vastapäiseen puistoon. Tuuli riipi pensaiden pukuja, keltaisia tilkkuja lensi ilmavirran pyörteissä nurmikolle. Leikkipuistossa harhaili vain pari lasta, keinut huojuivat tyhjillään. Tuuliko niitä noin keinutti?

Tuijotin hohtavaa näyttöpäätettä. Sinerrys laajeni silmissä avaruudeksi.

Koululaisvierailun jälkeen kului pari päivää tavalliseen tapaan. Sitten se tapahtui.

Vaaleahiuksinen tyttö istui kirjaston portailla tullessani töihin.

Tähyilin ympärilleni, etsin tytön pisamakasvoista ystävää, mutta näytti siltä, että lettipää oli yksin.

Sää oli kolea ja viittasin tytön sisään kirjaston puolelle.

Ehkäpä tytöillä oli täällä treffit. Kirjastossahan minäkin aikoinaan tapasin kavereita, joskaan en näin varhain aamulla. Tähän aikaan istuttiin kiltisti pulpetin ääressä, lintsaaminen ei tullut mieleenkään vielä tuon ikäisenä.

Keitin toimistossa teetä, luin päivän lehden ja kurkistin muutaman kerran salin puolelle. Tyttö lueskeli kirjoja rauhallisen oloisena eikä tuntunut olevan kiinnostunut siitä mitä ympärillä tapahtui.

Tuosta hetkestä lähtien tyttö tuli kirjaston portaille joka päivä jo tuntiakin ennen ovien avaamista. Hän istui aina samalla kivisellä porraspaadella, heilutteli jalkojaan ja vilkuili odottavasti siihen suuntaan, josta saavuin.

Pari kertaa olin kuullut hänen äänensä, mutta yleensä hän pysytteli vaiti; tyttö vastasi ainoastaan nyökkäämällä tervehdykseeni.

Menimme aina yhtä aikaa sisään, minä ensin, sitten tyttö varovaisesti perässäni.

Siirryin tapani mukaan ensin toimiston puolelle, mutta tiesin jo mitä kirjaston puolella tapahtui: yksin jäätyään tyttö suunnisti rohkeasti suoraan luonnonhistorian osaston kohdalle. Siellä hän kyyristyi aina samoille hyllyille, poimi muutaman kirjan ja levitti ne auki pyöreälle pöydälle, jota muut eivät olleet vielä ehtineet vallata itselleen.

Näin hän teki viikosta toiseen, luki keskittyneesti, otti hyllystä uuden luettavan, kunnes päivä oli jo pitkällä. Näytti siltä ettei tytöllä ollut kiire minnekään. Sitten hän vain katosi ovesta, lainaamatta yhtäkään kirjaa.

Syksyn kuluessa yritin muutaman kerran jutella tytölle naulakolla. Kerran kysäisin mitä hänen kaverilleen mahtoi kuulua, mutta tyttö vain tuijotti minua vaiteliaana. Hetken ehdin kuvitella, että tytön silmissä häivähti syytös.

Koetin olla paljastamatta kasvavaa uteliaisuuttani, kun kävelin eräänä päivänä tytön ohi ja vilkaisin vaivihkaa mitä hän luki.

Kirjat olivat kaikki luonnontiedon ja esihistorian kirjoja.

Tyttö kuljetti sormeaan dinosaurusten kauloilta suuriin trooppisiin

saniaismetsiin ja sieltä apinakalloisten ihmisten nuotioleireille.

Näin kuinka tytön huulet liikahtelivat äänettömästi.

Hän käänsi hitaasti sivuja, pysähtyi hetkeksi lintuliskojen kohdalle ja vaihtoi kohta kirjaan, jossa selviteltiin muinaisia

metsästystapoja.

– Sinusta taitaa tulla isona historiantutkija, sellainen arkeologi?

Varomattomasti karannut kysymys oli virhe. Tyttö ei vilkaissutkaan minua kun hän käänsi kirjojen kannet kiinni, asetteli

ne tottuneesti paikoilleen hyllyyn ja katosi nopeasti ulos ovesta.

Mietin koko loppupäivän tuota outoa tyttöä ja harmittelin kuinka typerä olin ollut sekaantuessani hänen touhuihinsa. En nähnyt tyttöä enää moneen päivään kirjaston portailla odottamassa ovien avautumista. Joka aamu odotin näkeväni vaalean lettipään portailla, mutta jouduin pettymään.

Syyllisyyden tunne sai minut kuvittelemaan kaikenlaista. Jospa tyttö oli säikähtänyt pahasti ja tehnyt jotakin itselleen? Mikä minä olin utelemaan toisten lukemisia? Miksi en antanut tytön nauttia hiljaisuudesta ja yksinolosta? Ehkä kirjasto oli ainoa paikka, missä hän sai olla rauhassa.

Eräänä iltana töistä palatessani huomasin tutunnäköisen hahmon puiston nurkkauksessa. Lähestyin hitaasti hiekkakasalla puuhailevaa tyttöä.

Tyttö vilkaisi nopeasti taakseen, pinkaisi siinä samassa tien yli kerrostalon pihaan ja sieltä näkymättömiin sireenipensaiden taakse.

Seisahduin hiekkalaatikon reunalle.

Edessäni oli huolellisesti rakennettu pienoismalli kivikaudenkylästä. Sorasta ja katkotuista oksista oli sommiteltu nuotiopaikkoja ja kotamallisia majoja. Jalkani juuressa oli kuoppa, jonka pohjalla törrötti teräviä tikkuja. Ansakuoppa.

Tyttö oli lukenut huolellisesti kirjansa.

Istahdin reunuspuulle ja koetin selvittää itselleni miksi tyttö oli kiinnostunut niin kaukaisista asioista. Oliko historia hänelle satua, kiehtovaa satua, koska se oli samanaikaisesti myös totta? Vai oliko tuo muinainen maailma tytön piilopaikka?

Siirtelin ajatuksissani nuotiotikkuja, suoristin soran avulla sammaleesta ja kaarnasta kyhättyä majaa.

Kai jokaisella oli pakopaikkansa. Kenellä piilopirtti, kenellä salattu harrastus. Ja pakopaikkaan saattoi johtaa monta tietä.

Tuo tyttö pudottautui kirjojen lävitse vuosituhantisten metsien outoon huminaan.

Vai oliko tyttö edes tästä ajasta?

Epätodellinen tunne valtasi koko ruumiin ja minun tuli

Varistin hiekat housuiltani ja vilkaisin hiekkalaatikon reunuspuuta, jonka pölyyn olin kirjoittanut kuin vaistomaisesti viestin: tule takaisin.

 

**

 

Äiti tuijotti minua silmälasiensa yli.

Valkoinen kauluspaita, musta villatakki, valkoiset mallorcahelmet pilkottamassa kauluksen alta.

– Sitä on herätty.

Äänensävy, josta ei osannut lukea mitään.

– Keitin kahvia. Ja tilasin siivoojan.

Työnsin kasan vanhoja sanomalehtiä peiton päältä lattialle.

Sängynjalan viereen jättämäni mehulasi kaatui ja äiti siirsi nopeasti jalkaansa, jottei mehu olisi kastellut hyvin hoidettuja nahkakenkiä.

– Koettaisit ryhdistäytyä. Aikuinen nainen.

Sairasloma oli lopuillaan. Lääkäri oli määrännyt minulle kaksi viikkoa lepoa uupumuksen vuoksi. Vastaanotolla koetin selittää, ettei minua vaivannut tavanomainen väsymys. Minun sisälläni oli jotakin ylimääräistä: kuin lihaan uponnut piikki tai sirpale, joka oli alkanut liikahdella. Usein sysäykseksi ei tarvittu kuin tuoksu, ääni tai maku – ja rauhattomuus valtasi hetkes sä koko ruumiin. Välillä arvoitus oli kuin kohoamaisillaan pintaan.

Sellainen tuntui oudolta ja pelottavalta.

Lääkäri oli rohkaissut minua muistelemaan, katselemaan valokuvia, lukemaan kirjeitä, mutta vanhojen asioiden penkominen tuntui jo ideanakin pelkältä ajanhukalta. Muisti oli kuin katkonaisilla ajatuksenpätkillä harsittu tilkkutäkki; jokunen kirkas läikkä siellä täällä. En kyennyt keskittymään mihinkään, sen enempää kirjoihin kuin elokuviin.

Olin maannut sairasloman ajan raskaana kuin kalliopaasi, noussut vain pakollisille tarpeilleni.

 

– Soittivat kirjastolta ja pyysivät lähettämään terveiset.

Odottavat sinua maanantaiksi. Kuulemma ruuhkaa ja tekemättömiä töitä. Sellaisia joita vain sinä osaat tehdä.

– Sanoivatko mitään siitä tytöstä? Onko sitä nähty?

Äiti nappasi silmälasit nenänvarreltaan, sujautti ne koteloon ja napsautti kannen kiinni.

– Ei ole mitään tyttöä.

Kohottauduin istumaan ja tönäisin vahingossa nahistuneen omenan kyynärpäälläni yöpöydältä lattialle.

– Ikää pian kolmekymmentä vuotta ja edelleen tuommoinen paimennettava. Peruutin teatterireissun, että pääsin näkemään

tämän sotkun.

Laahustin keittiöön ja kaadoin mukiin kahvia. Äiti oli järjestellyt tavaroita, pinonnut lehtiä ja poistokirjoja, joita valikoin kirjastosta itselleni.

– Pistä antikvariaattiin nuo vanhimmat. Et kai sinä halua tehdä kodista työpaikkaa?

Kaatosade oli harventumassa tihkuksi.

Pienet majat ja nuotiorakennelmat liettyisivät tikkukasoiksi tytön hiekkalaatikolla. Vesi oli riuhtonut sammaleet ja heinäkatot, tuuli täyttänyt ansakuopat hienolla hiekalla. Maa olisi pian tasainen. Autio ja tyhjä.

– Sanoivat sieltä työpaikaltasi, ettei niitä kirjoja ole siellä.

– Mitä kirjoja?

– Niitä joita olet kuulemma kysellyt monta kertaa viikossa.

Rypistin otsaani ja koetin muistella. Ehkä olin soittanut työpaikalle, muistin jotain hämärästi. Olin kysynyt tytöstä, onko häntä näkynyt ja onko hän ehkä käynyt lainaamassa paleontologiaa, esihistoriallisia eläimiä, kivikauden elämää käsitteleviä kirjoja. Olin tainnut muistaa joidenkin opusten nimetkin, pyytänyt tarkistamaan koneelta olivatko ne lainassa ja kenellä.

– Mitä ne sanoivat? Oliko kirjoja lainattu?

– Kun niitä ei edes ole siellä. Usko jo.

Äidin äänessä oli ärtymystä. Äkkiä tunsin hänen koleat, luiset sormensa olkapäilläni.

– Anna kun hieron vähän. Että veri kiertäisi ja aivosi alkaisivat toimia.

Äiti koetti vitsailla, mutta vaistosin että hän oli hädissään.

– Lopeta, lihaksiin sattuu. Ja peruuta se siivooja, tänne ei nyt vieraita oteta.

Äiti irrotti kätensä ja perääntyi loukkaantuneena.

– Olisi minulla isässäkin ihan tarpeeksi tekemistä. Koetan saada dementiapotilaiden osastolle vuoden alusta. En minä

enää jaksa sitä.

Käännyin ympäri ja ehdin nähdä äidin ilmeen – huoli oli rusentanut kasvoihin jäljen. Tuollaisilta niiden olisi kuvitellut

näyttävän vasta parinkymmenen vuoden kuluttua.

Äiti katsoi minua pitkään sanomatta sanaakaan. Sitten hän soitti siivoojapalveluun, peruutti tilauksen ja puki takin ylleen.

Ulko-ovi oli jo loksahtamaisillaan kiinni, kun hän yllättäen palasi kynnykselle.

Kasvot olivat kalpeat, huolestuneet silmät hakivat apua.

– Ethän mene sitten enää kyselemään siitä tytöstä? Pistävät sinut pois töistä. Saat hullun paperit.

Puistin päätäni ja huokaisin. Äiti ei hellittänyt koskaan.

Olin juuri aloittamaisillani saarnan, kun vilkaisin ikkunasta ulos. Käteni tuntuivat yhtäkkiä kylmiltä jäämurikoilta.

Tyttö istui tien toisella puolella puistonpenkillä ja heilutteli jalkojaan, samaan tapaan kuin istuessaan kirjaston portailla.

Hänellä oli yllään vanhanaikainen lyhyt takki, aivan liian lyhyt tähän säähän.

– Minä lähden nyt häiritsemästä.

Ilmoituksestaan huolimatta äiti seisoi yhä kynnyksellä.

Tyttö nousi ylös ja alkoi keräillä puistokujalle pudonneita vaahteranlehtiä. Ne olivat kuin suuria, hehkuvia sakaratähtiä.

– Jätin makuuhuoneen kaappiin sinulle paketin. Liisan äiti toi sen sinulle kauan sitten, mutta en voinut silloin antaa

sitä. Pienelle tytölle. Tuntui niin pahalta.

Kuuntelin puolella korvalla. Äiti oli jostakin syystä tolaltaan, syyllisen oloinen.

– Tiedän kyllä, että Liisa oli paras ystäväsi. En vain kerta kaikkiaan voinut päästää sinua katsomaan häntä. Yritin suojella sinua.

Havahduin puistatukseen, joka juoksi särähdyksenä nis kasta nilkkoihin. Äidin katse painui lattiaan.

– Suojella miltä?

Äiti seisoi edessäni kuin tuomiota odottaen. Ohimoillani kohisi. Kohinan lomasta kuulin heikkoa nyyhkytystä.

– Kuolemalta.

Pää tuntui raskaalta möykyltä, vieraalta ja erilliseltä osalta, kun kumarruin uudestaan ikkunaa kohti.

Tyttö kantoi käsissään suurta tulenpunaista lehtikimppua ja kiersi vaahteraa ympäri, aivan kuin halaten puunrunkoa.

– Minun olisi pitänyt antaa ne kirjat sinulle heti. Niitähän te aina yhdessä lueskelitte. Muistatko? Minä kutsuin syömään,

mutta sinä sanoit karanneesi Liisan kanssa kivikaudelle. Se oli teidän salainen leikki. Sanoin teitä luolatytöiksi.

Seurasin herkeämättä tyttöä, joka vaelsi kauemmaksi, puulta puulle, runkoja kiertäen.

– Se oli leukemiaa. Ei sitä osattu silloin hoitaa oikealla tavalla.

Äidin hartiat vavahtelivat, itku viilsi korvakäytävää.

– Piilotin kirjapaketin ensin vintille. Ajattelin silloin, että sinun olisi parasta unohtaa. Sinä unohditkin, kummallisesti.

Kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Et puhunut koko aikana sanaakaan Liisasta.

Käteni näyttivät elottoman valkeilta, kuulin oman hengitykseni luonnottoman voimakkaana.

Kauimmaisen vaahteran kohdalla tyttö pysähtyi ja katsahti taakseen; tähän taloon. Minun ikkunaani, suoraan silmiini.

Astelin ikkunan ääreen ja painoin käteni kylmää ruutua vasten.

Tyttö seisoi puiden alla hievahtamatta. Vaaleanruskea takki, tulenpunaiset vaahteranlehdet, joihin tuuli tarttui.

Hento tukka sotkeutui tuulenpuuskassa takkuiseksi linnunpesäksi.

Tule takaisin. Kävele sitä lankaa pitkin, joka on vuosista pitkä ja hauras. Tule takaisin.

Äkkiä tyttö käännähti ja jatkoi matkaa, kunnes näkyi enää vain puisto ja muutama harhaileva tuulenpyörre lehtien seassa.

Piirsin ikkunan huuruun ristin ja hätkähdin. Ruudusta heijastui vastaan pisamakasvoinen, punatukkainen tyttö.

– Avaa se paketti kun jaksat. Ja anna minulle anteeksi.

Sade lakkasi iltaan mennessä.

Olin ilmoittanut kirjastolle pysytteleväni kotona vielä maanantain, ”varmuuden vuoksi”.

En tajunnut ajankulua, en sitä missä istuin, söinkö tai joinko, vastasinko yhteenkään puhelinsoittoon. Ainoa asia jonka ymmärsin oli se, että käsissäni oli kaksikymmentä vuotta sitten kääritty paketti, minulle tarkoitettu.

Vapisin kauttaaltani kun avasin käärön ja päästin valon leviämään sivuille, johon oli kirjoitettu kahden tytön lapsuus.

Viisi kirjaa, viisi kipeää kirjaa avautuivat käsieni alla yhä uudestaan. Kuljetin sormeani sivulta toiselle, lintuliskon siiveltä dinosauruksen kaulalle, dinosauruksen kaulalta kilpikonnan panssarille, panssarilta palmun kaarta pitkin kaukaiselle nuotiolle, jonka ympärille pieni heimo oli kokoontunut.

Tuossa oli vieläkin Liisan kynänjälki: vaalea, lettipäinen tyttö piirrettynä tyhjälle kivelle, lähelle öistä nuotiopiiriä. Ja seu raavalla sivulla omani: punatukkainen tyttö onki kädessä mat kalla joenrantaan.

Meidän molempien salainen leikkimaailma.

Minun unohtamani.

Mitä sinä mahdoit ajatella sairaalassa? Ei yhtäkään kirjettä, puhelinsoittoa. Ei yhtäkään tervehdystä.

Enkä minä muista niistä kuukausista mitään tarkkaa. Vain jonkinlaisen ahdistuksen. Pelon ja yksinäisyyden. Ja sen etten halunnut edes kuvitella mitä pahaa sinulle ehkä tapahtui siellä sairaalassa ja sen jälkeen.

Kävin makuulle enkä vastustellut. Surematon suru kohosi kuin ukkospilvi.

**

Oikaisin puiston halki, kahlasin läpi lehtimeren ja kuuntelin kahinaa; vaahteranlehdet supisivat pienten tyttöjen lailla. Ohitin rankkasateen pieksämän hiekkalaatikon ja pysähdyin kirjaston portaille.

En odottanut enää ketään tulevaksi.

Syksy alkoi kääntyä talveksi, aamuisin sen haistoi ilmavirtauksesta.

Ruoho oli keltaista ja lakoontunutta, kuin maan karvaa.

Me kaksi tunsimme silloin maan ja kivien tuoksun. Liisa oli jo siellä, maan sydämessä, muinaisten tulisijojen ja kiuaskivien lomassa. Tytön pienet luut, tuskin linnun kokoiset.

Istahdin kiviportaalle, jolla kukaan ei minua enää odottaisi.

Huomenna etsisin Liisan haudan. Sen kummulle kohoaisi pari sammalmajaa – tai kokonainen pieni kylä – ja kylän rannalle vaappuisi lehtipurjeinen käpyvene. Se leikkivene, johon sielu asettuisi, kunnes purjehtisi sadevesien uurtamaa jokea pitkin pois – hitaasti ja keinahdellen. 

Read more from the August 2014 issue
Like what you read? Help WWB bring you the best new writing from around the world.