Skip to content
Words Without Borders is an inaugural Whiting Literary Magazine Prize winner!
from the August 2014 issue

Valkoinen huone

Valoa ja vareja on valtettava, Padima sanoo. Ei levottomia kuvioita tai kuoseja, ei varikkaita yksityiskohtia, joihin katse hakeutuu. Huoneen on oltava selkeä ja rauhallinen, ja mahdollisimman tyhjä.

Silla kun potilaan aistit turrutetaan tylsyydella, elimistokin rauhoittuu vahitellen. Levon maara lisaantyy kuin itsestaan, koska mitaan tekemista ei ole. Ajatusten villi santaily aivoissa hidastuu. Kaikki muuttuu verkkaisemmaksi: aineenvaihdunta, hengitys, sydamen syke. Lopulta hermotkin vasahtavat ja lakkaavat morsettamasta kipukeskukselle satoja kertoja minuutissa.

Tuska ei häviä kokonaan, mutta lientyy. Niin tohtori Padima on luvannut. Moukarin iskut muuttuvat luunapeiksi, jaatava polte kevyeksi kihelmoinniksi. Silman takana ei kaiverra enaa tulikuuma neljan tuuman naula vaan ohut ja viilea ompeluneula, ja sen saattaa jo kestaa. Siita saattaa selvita hengissa menettamatta jarkeaan.

Ja kun hermoradat ovat rauhoittuneet, voivat lihaksetkin rentoutua. Posket lakkaavat kiristamasta, hampaat hoylaamasta toisiaan. Vatsa leviaa lempeana taikinana kohti lantioluita. Paa putoaa niskan pihdeista syvalle pehmeaan tyynyyn.

Kun olosuhteet ovat oikeat, saattaa paraneminen alkaa.

Niin Padima on luvannut. Mutta lupaukseen sisaltyy ehto. Viime kädessä potilaan on parannettava itse itsensä. Minä voin vain tarjota toipumiselle parhaat mahdolliset edellytykset.

Huoneen hiljaisuus on yhta tarkeaa kuin sen tyhjyys. Erikoissairaanhoitaja Satu K, tohtorin oikea kasi, valvoi rakennustoita tarkasti, ja piti huolen siita, ettei aanieristeissa saastetty. Siksi vesihanan tiputus tai putkiston paukahtelu ei koskaan kuulu huoneeseen.

Vessan kohdalla Satu K keksi erityisratkaisun ja sai Padimalta kiitosta: pontto vedetaan kylpyhuoneen ulkopuolelta. Kun on kaynyt tarpeillaan ja pyyhkinyt katensa pehmeilla, lahes aanettomasti pakkauksesta irtoavilla kosteuspyyhkeilla, pitaa sulkea ovi ja hipaista pyoreaa nappulaa ovenpielessa. Silloin pontto huuhtoutuu. Mutta vain jos ovi on suljettu kunnolla.

Aivan kokonaan viemarin aanta ei ole pystytty eliminoimaan. Jos pinnistaa kuulonsa aarimmilleen, saattaa aavistaa vaimean imaisun suljetun oven takana. Se on kuin hataantynyt sisaanhengitys.

Eteisen aanieristys on studiotasoa. Seinien kerrokset imevat sisaansa kaiken ylimaaraisen kaiun ja kopinan, narinan ja sarahtelyn.

Ulko-ovessa on huoneentaulu, jonka saantoja vierailijat noudattavat. He riisuvat kenkansa ja paallysvaatteensa, pyyhkivat katensa desinfiointiaineella. Sen jalkeen he vetavat naulakosta aamutakin vaatteidensa peitoksi ja sujauttavat jalat valkoisiin huopatossuihin. Vasta sitten he saavat avata huoneen oven ja astua sisaan.

Lapsilta aamutakin vyottaminen ei aina onnistu, vaan kaistale farkunlahjetta saattaa pilkistaa valkoisen froteen alta. Satu K auttaa heita silloin, kiristaa vyota ja oikoo takin laskoksia. Hitaasti lapset hiipivat lattian poikki, vakavina ja keskittyneina, varovat kompastumasta takkinsa liepeisiin.

Niita hetkia mina ikavoin eniten. Ikavoin, ja samalla pelkaan.

Olen ollut valkoisessa huoneessa viisi kuukautta ja kaksikymmenta paivaa. Hamaryyden asteesta arvelen, etta kello on viisi tai kuusi aamulla. Viisi kuukautta, kaksikymmenta paivaa ja muutaman tunnin siis. Viisi tuntia, tai kuusi, aivan varma en voi olla.

Tohtori Padima on kieltanyt minua laskemasta. Hanen mielestaan en saisi valvoa enaa mitaan, en edes aikaa.

Anna itsellesi lupa pudota. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestasi. Vasta kun uskallat upota kokonaan, tulee vastaan se pohja, joka kannattelee.

Ymmarran mita Padima tarkoittaa. Ymmarran ajatuksen taydellisesta levosta, syvasta kuin painajaisunen suo. Se houkuttaa minua kylla, pehmea ja paattymaton pimea.

Silti en uskalla. En uskalla uskoa, etta pohja on oikeasti olemassa.

Olen jo paastanyt irti niin paljosta. Kodistani, perheesta,koko arjesta. Kaikki se mita olen tottunut kontrolloimaan, on katseeni ulottumattomissa.

En tieda syovatko lapset riittavasti aamiaista tai muistavatko he harjata hampaansa. En voi tarkistaa onko keskimmaisella liikuntavaatteet mukanaan keskiviikkoaamuisin, ja onko vanhin tehnyt matematiikan tehtavat, myos ne, jotka ovat sinisessa harjoitusvihossa.

En voi kokeilla heidan otsiaan, mitata kuumetta. En voi kuunnella hengittavatko he nukkuessaan.

En voi laatia ruokalistoja, ostoslistoja, listoja sahkoposteista joihin pitaa vastata, tuttavista, jotka taytyy kutsua kylaan, yksityiskohdista, jotka on pakko, aivan pakko muistaa.

En voi kysya miehelta onko tama tehnyt matkavarauksen ja peruuttanut sanomalehden tilauksen, enka voi huomauttaa, etta sahkolamput ja tulostimen muste ja viikonpaivat ovat loppuneet.

En voi soittaa palvelutaloon ja varmistaa, etta isa on saanut ergonomisen niskatyynyn, en voi kuunnella aamuuutisia seurata osakerahastojen kurssien kehittymista delegoida replikoida punnita itseani aamuisin tarkistaa askelmittarin lukemia.

En voi valita sanojani, tarkkailla ajatuksiani, en tulkita hiljaisuutta.

Voin vain nukkua, ja herata, ja nukkua taas. Odottaa Satu K:ta. Maata valkoisessa vuoteessa valkoisten peitteiden alla ja katsella kattoa, jossa ei nay minkaanlaista tahraa, varjoa tai virhetta, ei mitaan, mista mieleni voisi muotoilla uuden merkityksen.

Lasken lampaita, joogaan ja meditoin. Painan leuan polviin, kaarin kasivarret saarten ymparille ja irrotan ne taas. Pukeudun ja riisuudun, ja on turha edes sanoa, minka variset minun pehmeat vaatteeni ovat.

On parasta kävellä myötäpäivään, Padima sanoo, ja hyvana paivana mina tottelen hanta. Kierran kehaa, nostelen polvia vuorotellen ja varjo perassani vaihtaa paikkaa.

Huonona paivana laskeudun lattialle, konttaan ja ryomin. Isken polvet voimalla lattiaan, mutta pehmeasta matosta irtoaa vain vaimea toyssahdys. Ja vaikka en silloinkaan uskalla kirkua aaneen, huuto poukkoilee paani sisalla, sytyttaa repaleiset hermonpaat siniseen liekkiin.

Huonona paivana Satu K tulee viereeni, laskee kaden kadelle, kertaa Padiman viisaita sanoja. Asiat voisivat olla huonomminkin. Voisit olla kokonaan halvaantunut, voisit olla kuollut. Ajattele, että saat kuitenkin elää!

Huonona paivana en kuule, en kuuntele. Kaperryn syvalle kipuni syliin, en halua loytaa sielta pois. Tartun Padiman virheisiin, hanen viimeisen lauseensa loppuun. Ajattele, etta saat kuitenkin elaa!

Onko kuitenkinelama elamaa kuitenkaan? Haluatko, etta ajattelen sita oikein kunnolla?

Sitten vasyn itseeni ja yritan taas. Yritan luottaa Padimaan, uskoa sen, minka han tietaa.

Etta elamalla sinansa on arvo ja tarkoitus.

Etta on vain hyvaksyttava sen tiet. Alistuttava osaksi sen kulkua.

Tanaan voin paremmin. Jyskytys on vaimeampaa. Kipu silman takana on pyoristynyt reunoistaan.

Kaihdinten takana hamara vaistyy hitaasti. On vuoden pimein aika.

Joko mies on hakenut adventtikynttilat ullakolta, tarkistanut niiden pikkuiset lamput. Ja lastenhuoneen keltai sen tahden. Jos raottaisin verhoa, nakisin sen.

Ulkomaailmaan totuttelussa on oltava varovainen, Padima sanoo. Täytyy edetä pienin askelin.

Odotan Satu K:ta, han tulee milloin tahansa. Jos paiva on pilvinen, han avaa salekaihtimet muutamaksi minuutiksi.

Jos jaksan, vilkaisen nopeasti ikkunaan. Usein en jaksa. Kaksi kertaa olen uskaltautunut ruudun luo ja vienyt kasvot lahelle sen viileaa pintaa.

Pelko pitaa minut paikoillani. Muisto parin kuukauden takaa on tuore ja elava. Rapikoin Padiman nayttamaa suuntaa vastaan. Kompuroin ulos huoneesta, kun ilta oli hiljentynyt ja ulkovalot sammutettu.

Se on siina, silmien edessa, kuin vaaralla nopeudella pyoriva filmi. Liikkeet ovat hitaita ja venytettyja. Ulkoovi avautuu ja sen takana on tuttu piha, se jota olen raivannut, kitkenyt ja kastellut. Siina ovat minun kukkapenkkini ja istutukseni ja puutarhakalusteeni, entisellaan ja taysin muuttuneina. Kaikki on vaaranvarista, vaaranhajuista, vinossa ja nurin niskoin.

Kipu vyoryy hyokyaaltona metsan takaa, ponnistaa puiden oksista ja kaataa minut portaille. Vedan keuhkot tayteen sameaa, hiekansekaista vetta. On syksy ja kaikki on ohi. Ilmassa loyhkaa periksiantaminen ja kuolema, etanoiden limaiset vanat halkovat pation laattoja, ja linnut ovat nokkineet rikki puihin unohtuneet omenat.

Kesa on mennyt, olen menettanyt sen, lasten kesaloman, auringon ja ilon, enka enaa koskaan voi saada sita takaisin.

Makaan portailla ja palan.

Satu K soittaa ambulanssin.

Kahden viikon paasta minut kannetaan takaisin valkoiseen huoneeseen, ja kaikki alkaa alusta uudestaan.

On parasta, että suojelemme sinua itseltäsi, Padima sanoo.

Han irrottaa rivan ulko-ovesta, asentaa halytysnapin eteisen seinaan ja puhelimen sangyn viereen, valkoisen verhon taakse.

Tanaan on vierailupaiva. Lapset kayvat luonani joka toinen paiva, yksi kerrallaan, puoli tuntia kerrallaan. Padima on luvannut, etta vierailuaikoja voidaan pian pidentaa.

Viidella minuutilla ainakin, ehka kymmenella. Kenties jo jouluksi. Tiedämme enemmän kunhan seuraavat tutkimukset on tehty.

Tanaan on esikoisen vuoro. Iltapaivalla koulun jalkeen han tulee, sitten kun verhojen lapi suodattuva valo jo sinertaa.

Han muistaa saannot, pukee aamutakin ja huopatossut, puhuu hiljaa ja varovasti.

Pienemmat unohtavat joskus. Heidan heleat aanensa jaavat silloin soimaan paahani tunneiksi, jopa paiviksi.

Kuin hammaslaakarin instrumentit ne raapivat kalloa sisaltapain, muodostavat riitasointuja, korkeita ja matalia,
aina uusia tapoja aiheuttaa kipua.

Fyysinen tuska ei ole pahinta. Enemman minua satuttaa se pelko ja hapea, jonka naen lasten silmissa. Heidan hiljaisuutensa ja hyvatapaisuutensa. Kuin olisin vahan vieras sukulainen, jota ei uskalla oikeasti paastaa lahelleen.

Joo, kaikki on hyvin. Joo, koulussa menee ihan okei. Joo, tänään isä laittaa lättyjä jälkiruuaksi.

He suojelevat seka itseaan etta minua, vaikka mina olen se, jonka pitaisi suojella heita.

Tulin huoneeseen toukokuussa. Valoisan keskiviikkopaivan aariviivat ovat sumentuneet ja varit muuttuneet luonnottomiksi, kuin 50-luvun paalle maalatuissa maisemakuvissa.

Muistan, etta aurinko paistoi ja tuomi kukki viimeisilla voimillaan. Muistan ajatelleeni, etta puu oli kuin mina: suurin osa teralehdista oli varissut maahan ja makea tuoksu muuttunut aitelaksi lemuksi. Se sai minut oksentamaan.

Muistan, etta auringonvalo nosti poskille punaisen, kirvelevan rahkan.

Pidin silmat kiinni. Minun ei tarvinnut avata niita nahdakseni, etta maailma oli muuttunut. Ilosta oli tullut pelkoa, kauneudesta tuskaa, onnen tavoittelusta pelkkaa paniikkia.

Luomien lavitse aavistin pihan vihreyden, pensaiden pinkeat nuput ja hennot taimet jotka pyrkivat ylos kukkapenkin mehevasta mullasta. Tunsin odotuksen, odotukset, vaatimukset ja onnistumisen pakon, enka kaivannut mitaan muuta kuin syvaa pimeaa.

Kun valkoisen huoneen ovi aukesi ja sulkeutui, rukoilin mustia pilvia auringon eteen.

Liika rasitus johtaa oikosulkuun, Padima sanoi ja silitti poskeani, esitti kysymyksia joihin en osannut vastata.

Paansarkya? Kylla, jo pitempaan, useita vuosia varmaan.

Ensin aamulla, usein iltapaivalla ja aina illalla, ennen nukkumaanmenoa.Hengenahdistusta, niskajaykkyytta, huimausta, uupumusta

ja vapinaa?

Vastasin myontavasti kaikkeen, mutta kukaan ei vastannut kysymyksiin, joita mina esitin.

Miten oireen voi erottaa tavallisesta elamasta? Missa kulkee normaalin ja epanormaalin raja? Montako kertaa viikossa voi tuntea itsensa kuolemanvasyneeksi, tyhmaksi ja tyhjaksi, ennen kuin sen saa luokitella sairaudeksi?

Ensimmaisista viikoista muistan ohuita saikeita. Padima sangyn laidalla mittaamassa verenpainetta, painamassa uusia ruiskeita kasivarteen. Satu K varjona seinanvierilla, kuljettamassa ravintoliuospussia, katetria, puhdasta lakanaa.

Joskus erotin muutaman lauseen Padiman puheesta. Ei turhia odotuksia… vaurio on pysyvä. Se on pysyvä.

Jo aikaisemmin minulle oli kerrottu, etta en koskaan paranisi kokonaan. Etta jyskytys, paani sisalla jatkuvasti soiva rytmikas pauke, oli oman sydameni syke.

Oli tapahtunut oikosulku, vaara halytys ja sahkoinen hairio. Pysyvä aivovaurio. Siksi kuulokeskus sai jatkuvasti, tuhatmiljoonaa kertaa minuutissa, saman viestin: kuule aivolaskimon syke. Kuule se. Ja pida volyymi mahdollisimman korkealla.

Tanaan jyske on vaimeampaa.

Kohta on joulu.

Adventtikynttelikot ovat hopeanvarisessa laatikossa ullakolla, nukenvaunujen ja jaakiekkopelin takana, heti oikealla.

Samassa laatikossa on joulukuusenjalka ja olkipukit, iso, pieni ja keskikokoinen. Keskikokoisen vasen takajalka

on korjattu maalarinteipilla.

Silman takana vihlaisee. Terava hopeinen valo valahtaa luomen alla, mutta en nae sita en valita siita en laske sen kestoa.

Haen nojatuolin ovensuusta. Se on vierailijoita varten. 

Tuolinjalat jattavat kapeat vanat valkoiseen mattoon.

Omista jaloistani ei tule jalkia ollenkaan. Sangylla nakyy sentaan painauma kyljen jaljilta, tyynylla muutama irronnut hius.

Padiman mukaan olen edistynyt. Kavelen enemman, nukun vahemman. Arvoni eivat enaa romahda lasten vierailujen jalkeen. Silti matka on pitka, ehka loputon. Pelastuit viime hetkellä.

Viimeisena aamuna laitoin aamiaista kuulosuojat korvillani. Ne auttoivat vain vahan. Kimeat aanet lahettivat sarjan sahkoiskuja kaikkialle kasvoihin. Kun lapset nauroivat, taituin kivusta kaksinkerroin.

Esikoinen ojensi pienempiaan, puristi kurkusta ja repi tukasta, olkaa hiljaa, aitiin sattuu. Kuopus tarttui helmaani ja kiskoi sita koukkusormillaan. Jokainen kiskaisu painoi yopaidan olkainta syvemmalle ihoon. Lapi orvaskeden, verinahan ja rasvakudoksen se tyontyi, musta nailonnauha, aina hermojen sokkeloisiin kaytaviin ja vielakin syvemmalle.

Irrotin pienet kadet vakisin, tonaisin pois, kauemmas, tukistin ja laimaytin, kavin makuulle jaakaapin kehraavaa kylkea vasten. Leivanmurut kuin muurahaiset kulkivat ylitseni, pistivat ja polttivat, rakensivat pesan likaisiin hiuksiini. Jos lapset itkivatkin, en enaa kuullut sita.

En jaksanut kavella itse parinsadan metrin matkaa. Padima kantoi minut, pihan halki, uuden huvimajan ohi, lasten polkupyorien, ilmassa suihkivien paaskysten, kaiken vihrean, sinisen, kirkkaan ja elavan lapi han minut kantoi, nosti kynnyksen yli ja laski valkoiselle vuoteelle.

Siita on viisi kuukautta ja kaksikymmenta paivaa.

Satu K:ta ei nay. Yleensa han tulee aikaisemmin. Olen yrittanyt laskea hanen tulonsa todennakoisyytta, mutta epaonnistun aina. Hanen saapumisensa ajankohtaa on mahdoton ennustaa.

Se on osa hoitosuunnitelmaa. On parempi, ettet odota. On parempi, että otat vastaan sen, mitä tuleman pitää.

Keskityn, suljen silmat, kuuntelen hengityksen virtaa huoneessa. Vihlaisut voimistuvat, kairaavat luuta, mutta kuitenkin mina elan se on arvokasta se on tarkeaa.

On ilta eika kukaan tullut. Jyskytys on liian lahella nyt.

Huone haviaa kirkkaaseen valoon. Eteisen lattia kylmaa paljaita jalkoja ja saranapuolelta tuulee, kun ojennan kaden ovenpielta kohti.

Painan halytysnappia. Sangyn vieressa, valkoisen verhon takana, puhelin soi.

Paivin ylioppilasjuhlissa Telle-tadin poskea halkoi pitka ja punainen naarmu. Kaikki sen huomasivat, mutta kukaan ei sanonut mitaan. Paivi itse istui kahvipoydassa hattu toisella ohimolla ja hymyili sisaanpain. Ajatuksissaan se oli jo lentokoneessa matkalla Pariisiin.

≫Vahanko oon odottanut etta paasen taalta pois.≫

Se oli lahdossa heti seuraavalla viikolla, o pääriksi ranskalaiseen perheeseen.

≫Mita se paar tarkoittaa≫, Minna kysyi, mutta Paivi vain kieritti pitkia helmiaan etusormen ympari eika aloittanut taytekakkua, vaikka tati oli jo kahdesti pyytanyt.

Paivin pitkissa kynsissa oli vihreaa kynsilakkaa. Kakussa lakat olivat painuneet syvalle kermavaahdon sisaan.

Telle-tati kiersi kaatamassa kahvia. Se oli laittanut kaikille poydille, myos sohvapoydalle, valkoisen liinan. Silla

oli uudet kiilakantaiset sandaalit, joiden nilkkaremmit olivat liian kirealla.

Vieraat kaatoivat kermaa kahviin, huokailivat ja vilkuilivat.

Read more from the August 2014 issue
Like what you read? Help WWB bring you the best new writing from around the world.